Kaikki tuijottivat häntä kuin kauhistuneina. Pitkän äänettömyyden jälkeen kysyi Andrei käheästi:
— Mutta… onko se mahdollista? — Tuleeko se todella tapahtumaan…?
— Jos te vain tahdotte?
Maksim lausui sen niin kylmällä, salaperäisellä varmuudella, ettei sitä voinut epäillä — se oli siis totta.
Nämä miehet olivat tottuneet vaaroihin, yllätyksiin, pelanneet uhkapeliä elämästä ja kuolemasta — mutta useammille tämä yö oli heidän elämänsä omituisin. Ensin oli kaikki näyttänyt olevan hukassa ja sitten muuttuu kaikki: suuremmoisia keksintöjä, mullistavia suunnitelmia ja yhtäkkiä tietoisuus, että heidän hallussaan on noin suunnaton voima. Se tuntui unelta, se täytti heidän mielensä ennen tuntemattomalla innostuksella ja voimalla — se liikutti ja huumasi kuin väkevä viini…
Ja Maksim — oliko Maksim todella toimittanut noin äärettömän paljon? — kuvastui toverien katseissa? — Oliko tuo lainkaan heidän toverinsa: kärsinyt, vähäpuheinen Maksim? Vai onko hän kuollut ja lähettänyt Manalasta jonkun salaperäisen olennon, joka tietää kaikki, jolle ei mikään ole mahdotonta…? Mutta kaikki tunsivat sokeata luottamusta, ihailua; jokainen käsitti, ettei enää tarvitse turhaan taistella — ja se on hänen ansionsa…
Silloin kuului Andrein arka, pidätetystä kauhusta väräjävä ääni:
— Mutta Maksim, oletko ajatellut miten paljon viattomia sellaisessa hukkuisi… naisia, lapsia, vanhuksia. Kyllä se sentään olisi kamalaa… Meidän täytyy ajatella kaikkea myöskin inhimilliseltä kannalta, sääliä viattomia, sillä sääli on sittenkin eräs inhimillisyyden tunnusmerkki.
Andrei vaikeni nähdessään Maksimin pistävän pilkallisen katseen ja hänen sanansa näyttivät koskevan Andreihin kuin kirvelevät ruoskaniskut.
— Kyllähän meidän ohjeeksemme, tunnusmerkiksemme tietysti parhaiten sopisi juuri sääli! Minähän juuri viittasin miten rajattomasti hirmuhallitus on meitä ja omaisiamme säälinyt… Sinunkin nuori siskosi säälittiin kuoliaaksi — ennenkuin hän ehtisi turmeltua! Ja säälin valtaamana on hallitus ammuttanut kaduille joukottain nälkäisiä vanhuksia, naisia ja lapsia — jotta niiden ei tarvitsisi kitua ja kuolla nälkään… Ja muistathan miten viimesyksynä pikkupojat putoilivat ammuttuina alas puiston puista, niinkuin pienet linnut…