Hän tahtoi nostaa päätänsä, katsoa, mutta se oli lyijynraskas ja hänen silmäluomensa olivat niin kankeat, ettei hän voinut niitä kohottaa; ja hänen päästäänkin kuului tuo käsittämätön jyrinä. Vihdoin hänen onnistui hiukan raottaa silmiään ja hän näki nuoren hoitajattaren ja harmahtavan seinän, joka kalpeassa kaasuvalossa näytti kylmältä ja kuolleelta kuin lumihanki sellaisena talviyönä, jolloin kuu paistaa pilvien takaa niin himmeänä, ettei pienintäkään varjoa synny. Hänen päänsä oli kuin tulessa, mutta kummallista: hänen jalkojaan paleli, aivankuin niitä olisi liotettu jääkylmässä vedessä tahi kuin ne olisivat olleet paljaina kirpeässä pakkasessa. Hän aukaisi toisen kerran silmänsä ja koetti tylsillä aivoillaan saada selville mistä tuo melu kuului ja miksi hänen päätään poltti ja jalkojaan paleli.
Hän koetti puhua, mutta hänen kielensä oli niin jäykkä, ettei se liikkunut; ankarasti ponnisteltuaan sai hän vihdoin epäselvästi soperretuksi:
— Peittäkää jalkani… paleltuvat…
— Kyllä, kyllä, — rauhoitti hoitajatar, ja hänen äänessään oli jotakin joka kiusasi Untoa, jotakin lempeätä ja alentuvaa — niinkuin olisi puhuttu lapselle.
— Peittäkää heti! Ja mikä täällä jyrisee?
— Olkaa vain rauhallinen. Kyllä se lakkaa.
— Minun jalkani… paleltuvat..
Hän makasi hiljaa ja koetti ajatella. Ja vähitellen hänen sekavat aivonsa alkoivat käsittää, että jotain kauheata ja odottamatonta oli tapahtunut. Mutta mitä?
— Olenko loukannut itseni?
— Olette.