Mutta vaimo tarttui äkkiä miehensä käteen ja painoi tuon työssä kovettuneen käden hienohipiäistä poskeansa vasten… Ja hänen rinnoillaan imi pitkin siemauksin heidän pieni poikansa… Välillä se levähti hetkisen, hengittäen voimakkaasti ja katsoen ylös äitinsä kasvoihin kirkkain, sinisin silmin…

Antti tunsi olevansa niin sanomattoman onnellinen. Hän ei voinut ymmärtää, miksi häntä aivankuin ahdisti tuo suuri onni… Ikäänkuin se ei voisi olla todellista…

Hän sammalsi hiljaa, liikutuksesta väräjävällä äänellä:

— Niin, Elli… — Minä menen nyt viemään Nopen talliin…

Kun hän tuli pihalle, hirnahti Noppe iloisesti, kuopien malttamattomasti lunta. Ja kun Antti meni sen luokse, alkoi se tuttavallisesti hieroa päätään hänen takkiinsa.

Antti oli vieläkin aivankuin huumaantunut. Että Elli vihdoinkin, kaikkien vaikeuksien jälkeen, oli täällä! Hänelle, köyhän torpan pojalle, ei oltu aiottu suuren talon tytärtä antaa… Kaikki keinot ja ansat oli viritetty esteeksi, mutta heidän rakkautensa oli voittanut kaikki — ja nyt oli jo oma kotikin. Hänet valtasi niin väkevä onnentunne, että hän, tietämättä mitä teki, tarttui tuon kasvattamansa hevosen päähän ja painoi kasvonsa hienokarvaista kaulaa vasten…

Kun hän oli vienyt hevosensa talliin, seisahtui hän pihalle. Hän ei mene vielä juuri sisään, hän tahtoo hetken ajatella, nauttia siitä, että vihdoinkin on täysin onnellinen…

Miten hiljaista! Tuulenhenkäyskään ei häiritse hiljaisuutta. Ja miten ihmeellisen kirkasta ja valoisaa on tänä iltana. Hän näkee tuossa vihertävässä, satumaisessa valossa koko suurenmoisen maiseman kukkuloineen, metsineen, soineen… Ja kaukana korvessa häämöttää sinertävää taivasta vasten mahtavan Kolkkisvuoren valkea laki — aivankuin suunnaton jättiläinen, joka järkähtämättömänä ja ankarana vartioi seutua. Ja tähdet…

Ah — heidän tähtensä!

Tuolla ne nyt pilkottivat niin kirkkaina ja sädehtivinä — aivankuin olisivat hänelle ystävällisesti vilkuttaneet silmää…