Hän alkoi kuunnella tarkemmin. Ja kummallista! Se kuului nyt paljon lähempää. Tai ehkä oli susi vain kääntänyt kuononsa tätä ilmansuuntaa kohden… Ja nyt siinä erotti villiä, nälkäistä raivoa ja uhkaa, säälimätöntä uhkaa…

Kauan hän seisoi siinä mökkinsä edustalla. Suuret kuuset loivat valkealle lumelle sinertäviä, jättiläismäisiä varjoja. Ja tuossa kalpeassa, aavemaisessa valossa, tuossa syvässä, onnettomuutta ennustavassa hiljaisuudessa, jossa ei kuulunut muuta kuin tuo kaukainen, valittava ulvonta, alkoi hänestä tuntua yhä kammottavammalta.

Häntä alkoi värisyttää, ja hänen sieluunsa hiipi outo, epämääräinen pelko, salainen aavistus jostakin kauheasta onnettomuudesta…

Ja kaukaa korvesta kuului taas pitkäveteisenä, pahaenteisenä, kaameana:

— Uu — uu! — Uu — uu!

II

Antti asteli reippaasti kotiaan kohden erästä metsäpolkua myöten. Lumi narskui ja kiljui vihaisesti saappaitten alla, pakkanen paukkui aidoissa ja pyrki väkisin nipistelemään hänen kasvojaan kylmillä hyppysillään. Hänen olallaan pyssynpiipulla riippui jaloista yhteensidottuina teeri ja kaksi suurta koirasmetsoa; hän hyräili hiljalleen, ja hänen mielensä oli niin sanomattoman kevyt ja iloinen — odottihan siellä kotona nuori, herttainen vaimo ja pikku Matti, joka oli jo kolmivuotias!

Oi, miten paljon hän piti tuosta pikku veitikasta! Ja miten ymmärtäväinen, sukkela ja kekseliäs hän oli! Antin täytyi hymyillä muistellessaan, miten Matti eilen puoliväkisin tahtoi päästä ratsastamaan Nopella — sellainen pikku vekara! Ja kun ei tähän annettu lupaa, meni hän vähin äänin pihalle ja aikoi ratsunaan käyttää suurta, mustaa tallipässiä! Tämä ei kuitenkaan ollut hänen kanssaan samaa mieltä, vaan nakkasi nuoren ritarin hankeen, niin että lumi pölähti!

Oh, kyllä hänestä vielä tulee reipas mies! — ajatteli Antti.

Kun hän läheni kotiaan, muuttuivat hänen askeleensa varovaisemmiksi ja hän hymyili taas hiljaa itsekseen.