MIRJAM syöksyy häntä vastaan kietoen paljaat käsivartensa hänen kaulaansa. Vihdoinkin sinä tulit!
Suutelevat.
STORM. Odotitko?
MIRJAM. Oi, tiedäthän sinä sen…
STORM. Mutta sinähän olet vallan kalpea.
MIRJAM hämmästyneenä. Olenko minä…? Niin… minun oli sinua niin ikävä… Odotin sinua niin kovin… — (Jännittyneenä) — No miten…?
STORM. Tutkintoko? Se meni loistavasti… Sinun tulee aina tästälähtien kutsua minua herra kandidaatiksi… — (Vakavasti) — Mutta tuollaiset tutkinnot eivät paljon merkitse. Pääasia on, että taas näen sinut…
MIRJAM suudellen kiihkeästi Stormia. Oi Bruno… Mutta sinä et tiedä, miten odotin, kaipasin sinua… Se on niin kummallista! Kun en ole sinua tavannut, niin olen aivankuin sairas… Ja heti kun tulet, muuttuu kaikki! Tunnen veren kuumana kiertävän ruumiissani… on aivankuin kuulisin lintujen laulua ja tuntisin kukkien tuoksun…
STORM. Rakas… täällä onkin kukkien tuoksua! Ah, tuossa ovat kukat, jotka sait eilen-illalla.
MIRJAM vakavasti. Bruno — tule istumaan tänne. Minä tahdon kysyä sinulta…