MIRJAM. Sinun vaimosi…? Sinä unohdat minut tässä asiassa! Sinä et luovu minusta?! Niinkö puhut sinä, joka äsken syytit häntä itsekkyydestä… sinä, joka sanoit, että rakkaus on uhrautuvaisuutta, kieltäytymistä. — (Yhä kiihtyen) — No hyvä! Mene siis Brunon luokse ja ilmaise kaikki! Mutta älä milloinkaan enää tule silmieni eteen!
LUND on hetken aivankuin huumaantunut; sitten hän menee Mirjamin luokse puhuen masentuneella, värisevällä äänellä. Anna anteeksi… Minä en tiedä mitä puhun — mitä teen… Minun tuskani, rakkauteni tekee minut hulluksi… Älä aja minua luotasi… Anna minulle anteeksi! Minä rakastan sinua…
MIRJAM pitkän vaitiolon jälkeen. Mitä sinulle voin sanoa…? Enhän voi sinulle valehdella. Mitä niin ollen voin tehdä…?
Äänettömyys.
LUND tukehtuneesti. Niin — minä kyllä käsitän, mitä minun on tehtävä.
MIRJAM säpsähtää ja änkyttää hätääntyneenä. Älä, älä vain ilmaise
Brunolle…
LUND synkästi, ikäänkuin ajattelisi jotakin muuta. Sitä sinun ei tarvitse pelätä… (Kääntyy raskaan liikutuksen valtaamana hiukan toisaalle, katsellen erästä taulua.)
MIRJAM tarkastaa häntä hetken tuskaisella, tutkivalla epäluulolla; aikoo sanoa jotain, mutta ei sanokaan.
Äänettömyys.
LUND koettaa hillitä mielenliikutustaan ja lausuu hitaasti ja koleasti. Niin… minun on siis lähdettävä. Minulla ei kai ole enää mitään sanottavaa… — (Pudistaen Mirjamin kättä.) — Hyvästi Mirjam…