Niin erilaisia kuin nämä ihmiset ovatkin, on heissä kaikissa kuitenkin jotain samanlaista: he ovat rääsyisiä, likaisia, kalpeita ja toivottomia. Jotkut näyttävät siltä kuin olisi heidät kaivettu haudoista —- niin laihoja he ovat. Toisten kasvoista taas näkyy, etteivät he aina ole olleet orjia, ovat ehkä olleet urhoollisia sotilaita, kenties päälliköitä, mutta täällä ovat he vain orjia — ja se on painanut kaikkien kasvoille tuon hirveän toivottomuuden leiman, joka tekee heidät julman ja peloittavan näköisiksi. Heidän puheensa on milloin tylsää ja välinpitämätöntä, milloin raivokasta, ja toisinaan tuntuu siltä, kuin puhuisivat kuolleet. Useiden liikkeissä on jotain kamalan hillittyä ja uhkaavaa — joka muistuttaa vahvoihin rautahäkkeihin suljettuja petoja… Perällä on mahtava rautaovi, joka johtaa kidutushuoneeseen, ja oikealla olevasta oviaukosta päästään naisorjain komeroon.
Yht'äkkiä kuuluu pimeydestä nuoren tytön kuiskaava, rukoileva ääni
TYTÖN ÄÄNI
Päästä minut! Mitä … mitä tahdot?
MIEHEN ÄÄNI (kiihkeä, sähisevä.)
Mitäkö tahdon? Sinut minä tahdon! Nyt sen tiedät!
TYTÖN ÄÄNI
Päästä minut! — (Huutaa.) — Agilo! Garizo! Auttakaa!
ERÄS ÄÄNI (väsyneesti.)
Mikä melu? Eikö saa edes nukkua…
GARIZO (äreästi.)
Mitä se on? Kuka huutaa minua? — (Sytyttää soihdun.)
Kun valo välähtää, näkyy miten orjat makaavat suut auki, nääntyneinä. Jotkut ovat heränneet melusta ja katsovat pelästyneinä ympärilleen, mutta muutamat istuvat seinustalla polviinsa nojaten, tuijottaen tylsästi ja elottomasti yhteen paikkaan kuni mielipuolet.
GARIZO (läheten komeron ovea.)
Laske irti! Heti!
KHAKU (sisältä.)
En laske! Tahdon hänet!