ARTARIK. Vapaa! Miten oudolta ja kummalliselta kuuluukaan tuo sana! Vapaa … vapaa… — (Synkästi.) — Ei, se on mahdotonta.
KARMIDES.
Luottakaa vain Spartacukseen!
RODULF (hiljaa ja synkästi.)
Meidän on turha toivoa…
AGILO (haaveillen.) Jospa vielä kerran pääsisikin vapaaksi… Yöt, päivät kulkisin, kunnes olisin kotimaassa, kotona… Sitten nousisin minä vuoriston korkeimmalle huipulle, sille, jonka peittää ikuinen, hohtava lumi … ja antaisin katseeni liitää yli kukkuloitten, järvien ja loppumattomien metsien… — Vieläkö muistat kotiamme, Hildegard?
HILDEGARD (nyyhkien.)
Muistan … muistan…
RODULF (peitetyllä hellyydellä.)
No, no, älkää nyt muistelko mitään…
KARMIDES (heltyen.)
Älä nyt itke…
AGILO (Karmidekselle.) Hän oli niin pieni silloin, kun meidät tänne raahattiin, siitä on niin kauan … ja kuitenkin hän muistaa. — (Hildegardille.) — Älä nyt itke — ehkä pääsemme vielä kotiin… Ajattele, miten äiti ilostuisi, kun sinä olet noin suuri tyttö! — (Hiljemmin.) — Jos hän vielä elää…
HILDEGARD (painaa itkien päänsä veljensä rinnalle.)
Emme näe häntä enää…
KARMIDES. Ole huoletta, tyttöseni! Spartacus tulee varmasti tänne, ja silloin olet sinä vapaa kuin lintu! — (Hiljemmin, aivankuin uneksien.) — Minullakin oli sisko, samanlainen kuin sinäkin… Ja iltasin kun aurinko laski mereen, kun kaikki hohti kullalta ja purppuralta ja satakielet lauloivat … silloin oli minulla aina tapana kävellä hänen kanssaan puutarhassa… Ah, minä muistan vielä erään hiekkakäytävän, jonka kummallakin puolen kasvoi ruusuja ja orvokkeja — vain ruusuja ja orvokkeja… Ja niiden tuoksu…