KATKERA ÄÄNI.
Mene puhumaan siitä orjille!
MARCELLUS.
Älkää ilkkuko!
VERUS.
Te nauroitte äsken, ette tahtoneet kuulla minua… Mitä nyt arvelette?
MARCELLUS (raivostuen.)
Sinä onnettomuuden korppi! Rohkenetko pilkata?
VERUS. En minä pilkkaa. Huomautan vain, että tämä on oma syymme! Ja miten voisin pilkata: odottaahan minua sama kohtalo kuin teitäkin…
HERMOSTUNUT NAISÄÄNI (miltei itkien.)
Ei enää tarvita ruusuja… Lopettakaa! Lopettakaa, Marcellus…
MARCELLUS (huutaa ylös.) Lopettakaa! — (Ruusuja sataa edelleen.) — Orjat! Kuuletteko te kirotut! Lakatkaa!
Äänettömäksi vastaukseksi alkaa ruusuja sataa yhä tiheämpään.
MARCELLUS (huutaen raivoisasti.)
Lakatkaa! Lakatkaa! — Ah, minä ymmärrän…
Silloin alkaa entisen melun lisäksi kuulua harvaa, mahtavaa jyskettä: orjat särkevät muurinmurtimella porttia. Useat syöksähtävät istuimiltaan kalpeina ja jotkut naiset alkavat hermostuneesti parkua.