LICINIA.
Tahdot minut…? Viet minut…? Sinä! Orja — rosvo — kapinoitsija!
SPARTACUS (peräytyy, kalpenee, seisoo hetken aivankuin jähmettyneenä.
Käheästi.)
Niinkö… Niinkö… Niinkö…?
LICINIA (yhä kiihtyen.) Niin! Minä vihaan sinua! Minä vihaan sinua! Ennemmin kuolen kuin seuraan sinua! Jo sinun nimesi kaiku on minulle kauhistus…
SPARTACUS (kuolonkalpeana, oudolla äänellä.) Jo riittää! Hyvä on! Tämä oli minulle tarpeen! Nyt minä en enää unhota minne kuulun! Minä vannon kautta isäni muiston, etten lepää, ennenkuin koko sinun kirottu sukusi on Haadeksessa! — sinun Roomasi raunioina! — (Astuu kiivaasti ovea kohti huutaen orjille.) — Älkää päästäkö täältä ketään elävänä! — (Kääntyy kerran, sinkauttaen Licinialle läpitunkevat, kolkot sanat.) — Sinä yksin saat jäädä näkemään… — Ja älköön tästä kirotusta palatsista jääkö kiveä kiven päälle!
Ulkona kiihtyy melu huumaavaksi pauhuksi, joka jatkuvasti kasvaa.
LICINIA (sopertaen hätääntyneenä.)
Spartacus… Minä sanoin väärin…
Spartacus ei kuule.
SPARTACUS (huutaa kaameasti.)
Tyrannit! Tulkaa ulos loukoistanne! Nyt on tilinteon päivä!
Ja heti tämän jälkeen kuuluu valtavan pauhun ja räiskeen ylitse peräkkäin tavattoman voimakkaina ja uhkaavina Crixuksen ja Artarik'in huudot.
CRIXUS.
Kuolema ylimyksille!