— Minä tahtoisin kuolla sinun kanssasi.
Marcus puristi hänet rajusti rintaansa vastaan, kuiskaten omituisen liikutuksen vallassa:
— Ei Aurelia — me elämme yhdessä!
Marcus ei ollut koskaan aikaisemmin rakastunut — eikä vielä puhunut sanaakaan rakkaudestaan Aurelialle. Mutta eivät he nytkään puhuneet tai kysyneet mitään. He tiesivät kysymättäkin sen, mikä täytti heidän sydämensä sanomattomalla onnella.
Pitkän äänettömyyden jälkeen Marcus sanoi kuin uneksien:
— Tämä on kummallinen päivä… Tuntuu kuin olisin herännyt pitkästä unesta.
Tullessaan kadulle Marcus oli kuin juopunut. Hetkisen tuntui siltä kuin hän olisi valvonut kokonaisen viikon, kokien lukemattomia tunnelmia. Sitten taas tuntui kaikki unelta. Koko maailmahan oli muuttunut toisenlaiseksi, hän itse oli muuttunut. Ja Aurelia rakasti häntä…
Tämä onni on liiallista — voiko se lainkaan jatkua?
Silloin hän taas muisti keksintönsä ja Antoniuksen.
— Niin, minä en voi kuitenkaan nukkua, ajatteli Marcus itsekseen. Ja hän lähti suoraan kokeiluverstaaseensa — vaikka oli melkein puoliyö.