Mutta hänen äänensä katkeaa, hän horjahtaa taaksepäin, pökertyen miltei tajuttomaksi näkymättömästä iskusta. Hämärästi hän vain tuntee toisenkin lentokoneen tuleksi tuhoutuneen, katsoen koneellisesti, miten kostaja nuolena syöksyy ylöspäin, poispäin — muuttuen yhä pienemmäksi.
Silloin hän huoahtaa helpotuksesta; hän tuntee taas elävänsä, toivovansa — ja kohottaen nyrkkinsä hän kajahduttaa sydämensä pohjasta raikkaan kirouksen, toisen…
Mutta kolmas tarttuu kurkkuun, hän luulee verensä pysähtyvän. Hän tarttuu otsaansa, tuntee kylmän hien valuvan sitä myöten, koko ruumistaan myöten —. Hän ei voi sanoa mitään: lentokone on jälleen kääntynyt.
Koko kaupungin asukkaat olivat seuranneet hirmuista ilmataistelua syvän äänettömyyden vallitessa. Ei ollut kuulunut riemuhuutoja raadellusta joukosta silloinkaan, kun vihatut teloittajat olivat tuhoutuneet: näytelmä oli ollut liian tavaton, hämmästyttävä…
Mutta nähdessään lentokoneen kääntyvän ja yhä jyrkemmin kohoten siirtyvän palkkasoturien kasarmin kohdalle, näyttivät kaikki pidättävän hengitystään — jotkut tarttuivat päähänsä.
Huimaavassa korkeudessa kone näytti hiljentävän vauhtiaan ja alkoi kierrellä pienessä ympyrässä kasarmin kohdalla — niinkuin kotka, joka valmistautuu syöksymään saaliinsa kimppuun.
Äkkiä ihmiset sulkivat silmänsä, monet lysähtivät polvilleen…
Ja kun he hiukan tointuivat, kun he taas aukaisivat silmänsä, luulivat he niiden pettävän: kasarmia tykkeineen, panssariautoineen, vihattuine miehineen ei enää ollut olemassa. — Sen ympäristökin, koko laaja kukkula oli yhtenä suitsuavana kivikasana.
Ja hävityksen lintu liiteli vieläkin korkeudessa pari kierrosta. Sitten se nopeasti katosi etäisyyteen.
Kun Marcus oli kiikarilla tarkastanut viimeisen pomminsa vaikutusta, sattui hän katsahtamaan taakseen, ja hätkähti — ikään kuin olisi unohtanut Juliuksen kohtalon. Nopeasti hän sitoi ohjauslaitteen, käski Julian vielä pitää siitä kiinni ja meni Juliuksen luokse. Hän koetteli tämän valtimoa ja huudahti värisevällä äänellä: