Marcuksesta tuntui kuin olisi rautakoura äkkiä tarttunut hänen rintaansa puristaen tuskallisesti, tukahduttavasti: miksei Antonius saanut kokea tätä? Hän miltei näki taas heidän viime kohtauksensa. — Mitä hän mahtoikaan tuntea seisoessaan syksyisellä heinäpellolla, tuijottaen pimeyteen — sinne, mistä pian alkoi leiskua. Marcus muisti vielä, miten hän hätkähti, kun se tapahtui…
— Rakkaat ystäväni! kuului taas väräjävä ääni. — Muistuu mieleeni eräs raamatunlause, joka mainiosti sopii tähän päivään, tähän hetkeen! Eikö totta, eikö teistäkin tunnu — että
"Kansa, joka pimeydessä vaelsi, näki suuren valkeuden; ne jotka kuolon varjon maassa asuivat…"
Hän vaikeni aivan kuin hämmästyksen lamauttamana. Hänen kalpeille kasvoilleen ilmestyi äkkiä salaperäinen liikutus, riemu. Ja suuret silmät loistivat kuin yliluonnollisen haltioitumisen sytyttäminä:
— On vaikea keksiä mielikuvituksessaankaan hirvittävämpää helvettiä kuin maailman sotien tähden on ollut. Muistakaamme esim. äskeiset 3 miljoonaa — pienokaiset — mielipuolet…
Hänen puheensa keskeytti naisten moniääninen kauhunhuuto. Puhuja jatkoi:
— Mutta nyt on tapahtunut vielä suurempi — tapaus niin valtava jylhässä suuruudessaan, ettei maapallolla ole sellaista ennen koettu. — Puhuja hiljensi ääntään lausuessaan hitaasti ja läpitunkevasti: — Kolme päivää sitten meillä oli todellinen helvetti, mutta pian on ihmiskunta siitä päässyt, se nousee — nyt parhaillaan — ylös helvetistä.
Hänen äänensä muuttui sana sanalta yhä karkeammaksi; hän rykäisikin pari kertaa — ei auttanut. Sitten hän ei enää koettanutkaan sanoa mitään: katsoi vain hymyillen kaunista hymyänsä — ja suuret kyynelet alkoivat vieriä hänen laihoja poskiaan pitkin.
Marcus katsoi kuin lumottuna, kaikki katsoivat — silmät kyynelissä. Vihan ja kärsimysten kovettamat miehet itkivät. Marcus näki harmaan pään painuvan puhujalavan reunaa vasten, mutta sitten hänen silmänsä sumenivat hän tuntui vaipuvansa polvilleen tuolinsa viereen…
Marcus ei ollut itkenyt yhdeksään vuoteen, mutta nyt vierivät hänen silmistään kuumat kyynelet. Suuri, salaperäinen ilo ja onni valtasi hänet väkevänä, huumaavana — kaikki sekaantui… Niin, niin, hän onkin vielä pieni poika — hän on kotona… Välillä välähtää, että kaikki on kuvittelua, mutta hän tahtoo olla vielä kotona. Ja silloin kaikki muuttuu entistä elävämmäksi — hän elää siellä! Oi mikä ilo! Kaikki on kuin ennen! Hän itkee ilosta niinkuin ennenkin pidättämättä, häpeämättä. Hän on loukannut jalkansa. Juossut sisään äidin luokse, painanut päänsä tämän helmaan. Heti helpottaa poltto, tuska taukoaa kokonaan — sillä äiti silittää hänen hiuksiaan lempeällä kädellään…