Tuo tuska, tunne katkera, miel'ala ahdas, ankea, tää vieras kutsumaton on niinkuin ilma; lailla sen se tunkee läpi seinien ja saapuu alle katon; sua puristaa ja painaltaa, sun rintaas repii, raatelee, verisin silmin katselee ja hymyilee kuin pahahenki. Eessä sen sä seisot, raukka, vavisten ja tunnet kuuman tuskahien, mi löytää tien sun otsaltas ja kasvoiltas, käy kautta joka huokosen.
Kun sulla juhlahetki lie, mi sydämestäs huolet vie, niin ole varuillasi: voi tuska tulla koska vaan! Kun riemuitset sä parhaillaan, on tuska ovellasi ja sisään käy, vaikk'ei se näy, ja sitoo kieles, jolla sa juur' aijoit sanoin lausua sun onneas, ja povestas vie rauhan, tappaa tahtosi ja murtaa mahtisi.
Kun päivän hikihatussa sa olit työssä, toimessa ja väsyit iltasella, niin ällös usko, että sa yön tullen taidat nukkua, vaikk' olet vuotehella; näät, tuska jo kuin kohtalo, niin säälimättä seisovi vuoteellas sekä laulavi sun korvaas hautavirsiä; sen hyminä, jok' on kuin virttä helvetin, suo vaipua ei unihin; vaan valvoen ja kärsien näet koittavan sä päivyen, mi vaatii sulta voimia ja täyttä tarmoo, tahtoa, vaikk' öinen tuska vei jo ne. Ei auta: Elä! Tottele!
Jos olet luonne voimakas ja tahdoltasi tarmokas, niin tuskan voit sä voittaa. Työ! Se on sulle pelastus. Kun sulle saapuu ahdistus ja sua saada koittaa, niin ota työ ja sillä lyö tuo tuska pois; mut kestäös ja olan takaa iskeös kuin aikamies, mi seistä ties edestä hengen, elämän. Näin tuskan inhan, ilkeän sä voitat kerta kerralta, niin että viimein herrana voit sitä hallita.
Sa tutki olemusta sen, käy, tunge läpi verhojen, sen etsi ydinkohtaa: Mik' on tuo tuska? Varjoko, epäilyn siitos, valheko, jot' aatos heikko johtaa? Sit' tutki sa ja pelotta lyö rikki, murra kärki sen, tuo myrkkyinen, ja nouse alta ahdingon, Sun voitto on!
SYKSYÄ.
Nyt lehdet lentää, varisee, syystuuli pieksee puita, pois kesäkorut karisee, vaan puissa joitakuita on lehtiä ja oksillaan ne on kuin ois ne ivallaan.
On kesä lyhyt. Tuskinpa se täysin tulla ehtii, luo lämpöä ja paistetta ja puissa oksat lehtii, kun taas jo pois se kaikkoaa ja alla syksyn on jo maa.
On luonto niinkuin elämä, mi ihanteita vailla, on aina synkkää syksyä, ja talvituulten lailla se jäätää ihmissydämet ja tukahuttaa tuntehet.
Mut kesän meille ihanteet tuo elon talvisäihin, luo lakkapäiset lainehet ne valtimoiden jäihin, ne mielen synkän seestyttää ja väsyneitä virkistää.