Miksi me ihmiset toistamme väärin, väärin ymmärrämme niin ylenmäärin? Miksi me toistamme poljemme, lyömme, kostoa hautoen uinuen yömme? Miksikä rakkaus, lempeys katoo? Miks' vihanlaiho vain he'elmiä satoo?

Emmekö lempenä leimuten voita kirojen uhmaa ja murheita noita? Halla on hallaa! Kevätkin on unta, oraspellon päälle kun lentää lunta. Ihmiset itkevät päivillä, öillä, lohtua etsien vihan vain töillä. Kirous kasvaa ja kuolema uhkaa. Tuolla ja täällä on paljasta ruhkaa!

KAHDENLAISTA

On salossa Suomen nääntynyt jo nälkähän lasta monta ja puutteen kourissa itkenyt mont' äitiä onnetonta.

Siellä monta on silmää raukeaa
ja monta on murheen alla.
Myös monta on lasta, vanhempaa,
min koti on kankahalla.

On suojana siellä metsän puu
ja hoivana tuonen miesi,
yön mustan kylmä ja kirkas kuu
on kulkijan kurjan liesi.

On riemua juhlasalissa,
on välkettä kynttilöiden,
ne kilvan kiistävät loistossa
kera helmein, juhlavöiden.

Siellä herrat nyökkii neideilleen:
nyt saamme me huvitella.
On vastaus: hymyt suloineen
— Nyt tanssitaan "Tarantella".

Ja nuorten joukkio silkissä
jo tanssivi Tarantellaa.
Ja neitoset helkkyvät helmissä.
— Näin kelpavi iloitella.

Siellä herrain silmät liekehtii
ja neitojen posket palaa,
ja yöstä kun aamuun jouduttiin,
he saivat suukkoja salaa.