Ken kerta katsoi kauneimpaan,
sen silmät huijentuivat,
sen silmät siinä ainiaan
kautt' elämänsä uivat.
Hän muust' ei enää tiedäkään,
ei tunne muuta mitään,
hän maailmasta itseään
pois paenneena pitää.
Kuin erämaa on maailma muu, kun siihen silmät lainaa, on kuollut kukka, kuollut puu, jok' ihminen kuin vainaa.
XII.
Nyt lentää silmu suopungin, niin että ilma vinkuu — se tokko kiertää kaunihin vai sivuitseko sinkuu?
Nyt onnen arpa heitetään.
Saas nähdä, tokko voitan
ja kytken korven tähtipään
vai suottako ma koitan?
Ma vapisen ja vaalenen ja silmät kiini uotan: ma onneani epäilen ja silti siihen luotan!
XIII.
Nyt erämaa sa kumarra ja korpi kolkko köyrry, pääs, petäjikkö, taivuta ja salo suuri nöyrry!
Mull' on jo ihme erämaan,
on hiiden hirvi ylpee,
mi jumal-kauneudessaan
kuin kultamerta kylpee.