Sairas mies.
Oli sairas mies ja hän toivoi kevätaikaa armahimpaa, jona aurinko korkeella kiertää, jona kukkia versoo maa.
Ja hän syksyn kesti ja talven
yli pääsi hän ponnistain,
kun keväästä kaunista unta
sai paljon nähdä hän ain.
Ja kun tuli näin kevät vihdoin,
suli jäät, suli nietokset
ja räystäät riemusta itki,
palas lintuset poistunehet,
niin sairas mies tuo tunsi ilon huutavan, hurjimman, ja hän unohti sairautensa ja vaivansa kurjimman.
Ja hän terveeksi itsensä uskoi
sekä lauleli riemuissaan,
ja oli kuin oisi hän ollut
uus sielulta, ruumiiltaan.
Vaan voi sitä sairasta miestä ja voi hänen haaveitaan, kun kevät se kaunis ja valkee hänet mursikin multaan maan!
Uni sekin.
Ma raivasin tien erämaahan ja kukkia kasvatin polun varteen paljon, paljon, ja — työtäni silmäilin.
Ja katso! se kaikk' oli ihmeen
ihanaa, sopusointuisaa,
ja muut' ei puuttunut tuosta
kuin kukkien kulkijaa.