Peitteiden alta näkyvät pitkät komeat vartalot, valkoista patjaa vastaan välkkyy heidän tuuhea, tumma tukkansa.
Tuossa lepää haavoittunut nuorukainen, jonka kasvot ovat kauniit kuin kreikkalaisen jumalan kuvapatsaan. Tuossa on pyöreäpiirteinen veikeä kuularuiskunhoitaja, tuossa solakka tarkkampuja ihanine huulineen. Tuossa on välkkyvän ruskea kiharatukka, tuossa pieni, laihahko ukrainalainen, panssarijunan hoitaja, jonka mustat kulmakarvat ovat tuskaisina yhteen puristetut. Hänellä on haava päässä ja se vaivaa häntä kovin.
Hän hymyilet! väsyneesti päivisin tummien viiksiensä alta. Hän on kuin suuri haaveksiva lapsi, ltämaalaisine mustine silmineen, raskaine pitkine silmäripsineen.
Minä muistan persialaisia kuunvalaisemia hiekka-aavikkoja, loppumattomine taivaanrantoineen, kuulen kumeata barbaarista soittoa ja salaperäistä aavikon tuulen huminaa. Minä kuvittelen rajattomia, kun katselen häntä valkoisten haavasiteitten ympäröidessä hänen norsunluun väristä otsaansa ja kalpeita poskiaan.
Siinä on ihmeisiin uskova itämaa, satuihin luottava lapsi, mielikuvitus ja usko, marttyyrisuus ja itämaalaisen fakiirin kuolemaa pelkäämättömyyttä! Venäjä on jo itämaata, arvaamattomien tapahtumien ja mahdollisuuksien maa, suuremmoinen kiihkossaan, peloittava vaihtelumahdollisuuksissaan, kiehtova, houkutteleva, puistattava kuin öinen aavikko jalopeuroineen, tukahduttavia hiekkapilviä nostattavina etelätuulineen, ihmeisien yrttien ja huumaavien kukkien maa, mustimman taantumuksen mutta myös maailman vallankumouksen kehto!
Tätä kaikkea aattelen katsellessani ukrainalaisen, aromaanlapsen tummia, säännöllisiä kasvoja.
— Nukkukaamme yhdessä, sanon minä leikillä ja nojaudun hänen lähelleen.
Haavoittunut hymyilee heikosti.
— Minäkin olen väsynyt, lisään minä leikillisesti.
Hän tarttuu minun käteeni, ja me istumme käsi kädessä, hymyillen ja vaieten.