Eihän sitä ennenkään oltu herkuteltu. Nälkää oli kyllä nähty monesti ennenkin. Mutta ei tällaista tavatonta, loppumatonta nälkää, joka oli alkanut siitä hetkestä, jolloin valkoiset veivät omaiset. Ennen oli saatu sentään aina jotakin lainaksikin, ja jos käytiin kerjuulla, mikä ei sekään ollut harvinaista, niin ilmestyi pussoseen pala sieltä toinen täältä.
Mutta nyt. Nyt ei ollut missään mitään. Nyt ei annettu mistään mitään.
Tuttavat näkivät itsekin nälkää. Harva se mökki tai asumus, jossa ei olisi halla käynyt. Lähes jokaisesta työläiskodistahan olivat valkoiset raahanneet jonkun perheen jäsenistä tai kaikki. Ja riitti kun vain pistäytyivätkin. Heti oli koko asumus kuin kirottu. Kaikki loppui, mitään ei saatu.
Paremmissa ihmisissä taas, valkoisissa. Teit viisaasti kun aikanaan kartoit. Kaukaa jo huudettiin sinulle hirveyksiä:
— Roistopenikka! Punaisten poikanen! Ei sellaiset ruokaa tarvitse! Eipä sitä ole leipää liiaksi ihmisillekään! Mene pyytämään — isältäsi helvetistä! Sinne joutaisit varsin hyvin sinäkin! Vai tässä rosvojen kakaroita ruokkimaan! Jopas!
Ja ellet ajoissa livistänyt, sait potkun tai selkäsaunan tai molemmat.
Niin että unohda siinä sitten. Ikäänkuin nälkä olisi jotakin jonka noin vain unohtaa rupeamalla nakkelemaan lumipalloja tai olemalla päällään pystyssä esimerkiksi. E-hei, ei siitä mitään tule. Ja kun kaikki asiat ovat kiinni toisissaan: kun nälkä alkoi siitä hetkestä, kun valkoiset veivät isän ja ehkä myös muut iäkkäämmät omaiset, joista ei missään tapauksessa palannut kaikki, ja jos kuka palasi, niin, herra hyvästi varjelkoon: missä tilassa! Entisensä varjona, luuna ja nahkana, sairaana ja viheliäisenä ja — nälkäisenä, vielä kymmenesti nälkäisempänä kuin kotona olleet. Kun yhtaikaa jostakin kummallisesta syystä tapahtui kaikki: alkoi nälkä, isä ja veljet tapettiin, varakkaiden ovet sulkeutuivat, alkoi sataa solvauksia, katsottiin kieroon, kuritettiin. Ja kaikkien köyhien laita oli samallainen. Kaikkien, kaikkien, kaikkien!
Niin oli sitä suorastaan mahdoton unohtaa.
Päinvastoin. Kaikki nämä merkilliset seikat verestyivät päivä päivältä. Jokainen nälkäminuutti, jokainen loukkaus, jokainen potku ja isku, kaikki nämä palauttivat mieleen ei ainoastaan nykyhetken kurjuuden vaan myös sen alkulähteen: valkoisen terrorin ja — valkoiset terroristit. Ne, jotka tappoivat isän ja veljet, ne, jotka raahasivat jonnekin äidin ja sisaret, ne ovat ilmeisesti aiheuttaneet nälän, ne ovat syypäitä koko onnettomuuteen.
Siinä pikku kärsijän suoraviivainen mutta asiallinen johtopäätös.