"Mies mieheltä kiirii taistelun kutsu yli maan. Vielä näet eivät ole lähestulkoonkaan kaikki selkäpuolen rotevat työmiehet tarttuneet kivääriin, tuohon kuoleman liittolaiseen, jonka porvaristo tahtoi sille pakosta käteen panna, omien luokkapyyteittensä pysyttämiseksi. Nyt on maatyöläistenkin vuoro astua aseihin, sillä mitä taajalukuisemmat ovat rivimme, sitä pikemmin pääsemme me Pohjanmaan laajoille lakeuksille, sen viljaville seuduille toukoa tekemään. Sitä pikemmin saa työmies heittää kiväärin nurkkaan ja ryhtyä jälleen luovaan työhön, yhteiskunnallista hyötyä ja hyvinvointia edistävään aherteluun.
"Mies mieheltä käyköön nyt sana: 'jos seiso ken ei eestä sen, hän kuollut on eläissään'. Sillä nyt on kysymys kansan oikeuden valvomisesta.
"Jokainen, jolle työväestön asia ja kansan onni on kallis, astukoon siis urhoollisen punaisen armeijan riviin, astukoon pyhään sotaan vapauden ja ihmisarvon puolesta. Jokainen mies, jokainen kansalainen puolustamaan kotien rauhaa sodanhaluisia viikinkiherroja, aatelisnulkkeja ja porvareita vastaan! Mies mieheltä näyttäkäämme, että tapella osataan mekin, kun tarve vaatii, mutta että meidän taistelumme ei tarkoita harvainvallan pönkitystä, ei vähemmistön hyvinvointia eikä joukkojen orjuuttamista!" — —
Oikeastaan ei hän, Hannes Haavisto, mäkitupalaisen poika, joka nyt sunnuntai-aamuna tovereineen kiirevilkkaa hiihti kohti kaupunkia liittyäkseen siellä köyhälistöarmeijaan, tämän puheen vaikutuksesta liikkeelle lähtenyt. Kyllä hän sitä jo oli päivästä toiseen pohtinut. Mutta ei sitä vain ennemmin ollut tullut lähdettyä. Niitä oli ollut esteitä niin monenlaisia, vaikkakaan ei olisi ottanut lukuun hämäiäisluonteen hitaisuutta. Niin kuin nyt esim. tuo rakkaussuhde naapurin Mariin. Eihän sitä olisi mielisurminkaan hennonnut jättää mielitiettyään ja lähteä tietämättä tokko milloinkaan palajaa. Tyttö kyllä ei ollut kieltänyt eikä käskenyt, vaan oli taannoin pahimmitteeksi ikäänkuin kiusalla sutkauttanut:
— Jos olisin mies, niin tietäisin kyllä mitä tekisin.
Mutta, ei ollut ruvennut selittelemään mitä hän sillä tarkoitti.
Sen sijaan oli Hanneksen isä ollut jyrkästi lähtöä vastaan. Hän oli yhdistyksen rahastonhoitaja, vanha luottamustoimissa piintynyt sosialidemokraatti, joka aina ja kaikkialla puhui vaalilipusta, silloinkin, kun porvarit olivat venäläisillä husaareilla hajoittaneet laillisesti valitun eduskunnan, jossa työläisillä oli enemmistö. Ei kärsinyt kuulla puhuttavankaan aseellisesta toiminnasta, nimittäin työväen aseellisesta toiminnasta.
No, porvareillako sellainen oikeus sitten vain on? oli Hannes kerrankin tiukannut.
— Olkoon tai ei, oli isä vastannut. Mutta uusi yhteiskunta luodaan rauhallisilla keinoilla.
Äiti taas oli toista maata. Hän oli saanut tarpeekseen "rauhallisista keinoista". Hän pääsi luuvalolta tuskin liikkumaan — seuraus elämän iän kestäneestä kunnollisten jalkineiden ja vaatteiden puutteesta, tuhkatiheistä vilustumisista ja liikarasituksesta. Ja siksi toiseksi: — Mitä sillä väliä missä kuolee: rintamallako taistelussa vaiko nälkään kotona. Eihän meillä kohta ole enään mitään suuhunpantavaa — oli hän asian puheeksi tullessa huomauttanut useamman kuin yhden kerran: leipää ei meillä ole ollut viikkokausiin, lihasta nyt puhumattakaan. Maitoa ei ole. Perunat loppuvat; eikähän niistä enään olisi kuin siemeneksi, ja vasta ollaan helmikuussa. Ja mitään muuta ei liioin ole. Herra jessus, mitä tällaisella elämällä on virkaa? Eihän meillä ole edes valonkeinoa. Paloöljyä ei ole saatu koko talvena, ei ei rahalla eikä millään. Mehän olemme ikuisessa pimeydessä ja ikuisessa nälässä ja puutteessa. Ja entäs tämä maantienuhka sitten? Armostahan sitä tässä saadaan neljän seinän sisällä nälkääkin nähdä. Ja neljännesmiljoonaa ihmistä sanoi meidän isä meidän laillamme rähjäävän häädön varassa. Jos ei kerran se hänen rakas eduskuntansa ja rauhallinen kehityksensä takaa köyhille edes kaikkein välttämättömintä, mutta kyllä rikkaille yltäkyllin kaikkea, niin mitä tässä on muuta jäljellä kuin yleinen tappelu? — Näin oli eukko ähkinyt, mutta huomauttanut pojalleen: En minä silti kehoita sinua lähtemään. Se on asia, jonka saat yksin päättää. Mutta vastaan en pane.