Ja näytti siltä, ettei Hanneskaan voisi kohtaloaan välttää. Nälän menehdyttämänä, kauhujen uuvuttamana ja surun järkyttämänä raahattiin hänkin valtiorikosoikeuden-nimeä kantavan raadin eteen. Siinä istui jäseninä vain työväenluokan vihollisia, niitä samoja, jotka juuri olivat vereen tukahuttaneet vallankumouksen: selkäpuolen sotarosvoja, monimurhaajia, ruumiinryöstäjiä. Puheenjohtajana taas istui nuori tuomari, joka kuoleman- ja kuritushuonetuomioiden avulla tavoitteli vapaudenristiä ja muita suosionosoituksia. Erittäin ihanteellinen kokoomus siis! Tavanmukaisten kysymysten jälkeen: oliko kuulunut punakaartiin ja mistä ajasta alkain; oliko liittynyt siihen vapaaehtoisesti vai pakosta; oliko ollut johtajia? j.n.e. luettiin Hanneksen kotiseudun suojeluskunnan antama lausunto hänestä.
Se oli ihana asiakirja, ja sitä ihanampi, kun sen allekirjoittaja oli talollinen, jonka maalla Haaviston mökki aivankuin kiusalla sijaitsi, ja jolle Hannes ei viime vuosina ollut suostunut rupeamaan rengiksi, kuten varhemmin — raskauttavia asianhaaroja, jotka tietenkin löivät leimansa suojeluskunnan lausuntoon! Siinä sanottiin, että vaikkei tiedettykään Hanneksen tehneen mitään muuta varsinaista rikosta kuin mikä sisältyi siihen, että hän oli ryhtynyt punaryssäksi, niin oli ilmeistä, että hän oli kaikkein vaarallisimpia. Paitsi sitä, että hän jo aikoja ennen kumouksen puhkeamista oli käytöksellään todistanut hautovansa yhteiskuntaa järkyttäviä yltiöpäisiä ajatuksia (miksi ei ruvennut rengiksi!), kuului hän lisäksi perheeseen, jota hyvällä syyllä saattoi pitää anarkian pesänä, mikä näkyy siitäkin, että hänen isänsä ja sisarensa jo ovat saaneet ansaitun palkkansa. (Siinä toinen valkoisten vakiintuneimmista lauseparsista!) Mutta ei vielä sillä hyvä: päälle päätteeksi oli syytetty paikkakunnan lakkautetun työväenyhdistyksen toimihenkilöitä (urheiluosaston puheenjohtaja!), joka sairaloisella kiihkolla oli yllyttänyt seudun työläisiä, varsinkin nuorisoa, seuraamaan hänen esimerkkiään (ja lykkimään lylyä!). Syytetyssä ei kylläkään oltu huomattu muita pahoja taipumuksia, hän nimittäin on raitis eikä edes tupakoi, mutta kysyä sopii, eikö juuri tällaista poikkeuksellista tapojen puhtautta, mitä tulee nyt kysymyksessä olevaan punikkiin, ole sitäkin pidettävä huolestuttavana merkkinä? Omasta puolestaan näin todettuaan syytetyn vaarallisuuden jätti suojeluskunta oikeuden harkittavaksi, eikö syytetty ansaitsisi tulla ammutuksi.
Näin suojeluskunta. Eikä Hanneksella puolestaan ollut mitään sanottavana. Kaikki oli hänestä jo yhdentekevää. Fysillinen väsymys oli herpaannuttanut hänen sisimpänsä kerrassaan liikkumattomaksi; korkeintaan tunsi hän vain ällötystä, ällötystä n.k. suojeluskuntaa, n.k. oikeutta ja koko valkoista väkivaltajärjestelmää kohtaan. Ampukoot, sittenpähän loppuu koko hirtehisilveily ja viheliäisyys!
Ja valtiorikosoikeus, tuo päänmeno-tuomioistuin tietysti "katsoi syytetyn ansaitsevan tulla ammutuksi".
Ja asia oli sitä myöten selvä. Päätöksestä ei käynyt valittaminen, mutta armoa, sitä kyllä passasi valtiorikosylioikeudelta pyytää.
— Ei ikinä! siinä kaikki mitä Hannes kykeni muovaamaan sanoiksi. Mitä hänen katseensa sillä haavaa puhui, siihen ei oikeudella ollut aikaa kiinnittää huomiotaan, sillä sillä oli kiire; uusia kuolemantuomioita, uusia kuritushuonetuomioita, enempi verta, lisää onnettomuutta! siinä valko-oikeuksien huoneentaulu!
Eikä Hannekselle käynyt edes niin onnellisesti kuin eräälle toverilleen, tämä kun kehtasi kuolla keikahtaa nälästä keskellä "oikeuden" istuntoa viitsimättä edes kuulla tuomiotaan. Mikä oikeuden loukkaus! Mutta mitä eivät punaroistot julkeaisi!
Ei. Hanneksen oli tyhjennettävä kalkkinsa erä erältä. "Sairaloinen kiihko", jolla hän oli rauhan aikana terästänyt ruumistaan, kantoi vielä kuoleman esikartanoissakin hedelmää. Missä monet kärsimyksistä tuupertuivat, siinä hän vielä liikkui ja ajatteli, joskaan ei hän enää jaksanut erikoisemmin eritellä kaikkia mietteitään ja tunteitaan.
Ja niinpä hän siis valmistui kuolemaan useain saman "kohtalon" uhrien kanssa yhdessä. Mikä surullinen seurue. Äskeiset sankarit siinä luurankoina alennuksensa syvimmällä asteella, toiset tylsän malttavina, mutta toiset nääntymyksen musertamina, voivottelevina poloisina. Kidutuskausi oli ollut liian pitkä.
Vain Hannes jaksoi enää ottaa tilanteen täysin miehekkäästi: jos kerran oli jouduttava murhaajain käsiin, oli ainakin osoitettava näille, ettei kunniallisen työläisen kunto petä koirankuopallakaan.