Mut nousta ja seisoa sentään taas ja vieläkin kerran koittaa, vain itsehen uskoa uudelleen ja kaatua taikka voittaa. Kas, siinäpä mitta on miehuuden; tuta tahdon ma onnen sen!
Tuli kuolema —
Tuli kuolema laulajan kammioon ja miestä saada pyysi, sulotoiveet hältä ja haavehet kaikk' ilman armoa hyysi.
Ja hän, polo laulaja, kärsinyt,
tuns' ankaran kuolon miehen,
tuns' onneton, ett' oli täytymys
hänen taipua Tuonen tiehen.
Vaan juuri kun kuolema saaliinaan
runoniekan ryöstää aikoi,
niin silloin enkeli saapuikin,
pois kuoleman inhan taikoi.
Lens' suojelusenkeli ylhäältä;
lens' siunattu korkeammalta
ja lemmen voimalla nosti hän
kovaonnisen kuolon alta.
Ja elämä jällehen ilmestyi
ja laulajan mielen täytti,
hänt' työhön kutsuen, kauneimmat
elon taistelukentät näytti.
Mut miehen mielt' ei hurmanneet
kuvat kaunihit, loistavimmat,
vaan katse enkelin parhaimman,
sulosilmät armahimmat.
Ja pelastajalleen lausui hän:
Oi, paljo sa annoit mulle!
Nyt eloni, henkeni lahjoineen
olen, armas, ma velkaa sulle!
ja enkeli katsehen kaunoisen
loi laulajaan ja hymys.
Mut kelmeä kuolema kauaksi
pois kaikkosi, kulki ja lymys.