Kuuli viestin vanha vaimo, sanomat suruinen äiti, murtui: parkasi pahasti, huusi suulla surkealla, taittui tuosta vuotehelle, peräpankolle paneikse, houri yöt ja houri päivät, näki kauhujen näkyjä, kuuli kummat kuiskutukset, näki naisen kahlehissa, vaivassa oman verensä, kuuli rautojen räminän, rauta-usten ulvahdukset — tunsi loppunsa tulevan, viime hetken valkenevan.
Tuo on kurja kaikertaja, vaimo vaivojen alainen, nukkui kuoleman unehen, Manalan majoille kulki, onneksi inehmosille, itsellensäkin iloksi.
Katri kurja ja katala, ruoko tuulen runtelema, suurta syytänsä sovitti, tihutyötänsä avitti, kahlehia kantamalla rautatelkien takana.