Näin virkkoi Wilhelmi Annalleen Ja itsekin purteen astuu, Ja päästi purtensa valloilleen, Sen koskessa laidat kastuu, Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan Nyt Wilhelmi vei tätä morsiantaan.
"Voi kuinka kirkas on illan kuu Ja välkkyvä virran kalvo! Ei linnut liiku, ei oks', ei puu, Ei muut kuni tähdet valvo; Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois, Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!"
Näin Anna äänteli hiljalleen, Sen silmähän kyynel' entää; Mut koski kiihtyvi eellehen, Sen voimassa venhe lentää; Vaan Wilho on oppinut laskemaan, Tää kulku se on hänen riemujaan.
Jo laski poikana purressaan Hän Lyyjoen kaikki kosket, Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan Se kasteli hältä posket; Ei paatoa löytynyt yhtäkään, Jot' ei olis tottunut välttämään.
Mut kosken kuumassa kuohussa, Juur' jossa sen juoksu suorin, On, päällä vaahtiten vaippansa, Yks' Ahtolan neito nuorin; Se Vellamon karjoja paimentaa Ja koskien kuohua katsastaa.
Sydän on Vellamon neidollai Sen vaahtisen vaipan alla, Ja lemmen liekki se aallossai Voi syttyä niinkuin maalla: Ja Vilhoa neitonen Vellamon Se katsellut kauan ja liioin on.
Ja tuostapa neitosen rintahan On syttynyt outo mieli, Povensa kuulevi huokaavan, Mut kertoa ei voi kieli; Hän kuohujen keskehen istuksen, Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.
Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa Kuin Pohjolan vankin myrsky, Se kons' on aaltojen harjalla, Kons' yltäki käypi hyrsky; Mut itse perässä hän pelvott' on, Vaan Annasen poski on ruusuton.
Ilolla Vellamon neitonen Sen vastahan uida täyttää: "Se Vilho tuo on! Mut toinen ken, Jok' immeltä silmään näyttää? — Voi, voi mua, Vellamon neitonen, Sill' ompi jo kultana ihminen!"
Jo päättää Vellamon neitonen Nyt toivonsa turhan kostaa, Ja kosken pohjasta paateren Hän äkkiä pintaan nostaa, Johon vene Wilhelmin loukahtaa, Ja hän kera kultansa kuolon saa.