"Jäädä ilman minua? Holtko?" Hän naurahti katkerasti. "Ooh, en luule hänen siitä kuolevan".
Oli sekä kipua että katkeruutta hänen vihasessa äänessään ja aloin aavistaa, että oli paljon syvempi juopa näiden kahden välillä, kuin ensin olin luullut. Ei kumminkaan muutamaan aikaan tapahtunut mitään, joka olisi saattanut sen salavihan, jota he kantoivat, puhkeamaan näkyviin. Päivät menivät tasasta rauhallista menoaan, ja kuitenkin aloin vähitellen päästä vähän ystävällisemmälle kannalle Holtin kanssa.
Alussa meidän kanssakäymisemme vaan oli ystävällisiä hyvänpäivän- ja jäähyväis-sanomia toisillemme. Hän ei usein tullut saliin muutoin kuin aterioille ja oli silloinkin kerrassaan harvapuheinen. Hän aina kohteli minua hyvin ystävällisesti; vaan minusta näytti ikäänkuin vähäinkin sanain lausuminen teki hänelle vaivaa. Eikä hän milloinkaan puhunut semmoisista aineista, jotka enimmin kuuluivat häneen, — hänen lauseensa olivat silmin nähtävästi puhuttuina hyväntahtosen kesti-isännän puolesta, joka arvelee olevan velvollisuutensa etupäässä pysyä siinä, jonka hän luulee olevan hänen vieraallensa mieliksi. Ei hän sitäpaitsi näkynyt viihtyvän hyvästi omassa salissaan; siellä oli ikään kuin raskas paino hänen hartioillaan, ja helposti voitiin huomata, että hän hengitti kepeämmin, niin pian kuin hän voi mennä matkoihinsa, panna piippunysäänsä tupakkia ja palata konttooriinsa tai tavarahuoneeseensa.
Selveni vähitellen minulle, että jos tahdoin oppia tuntemaan häntä, niin minun piti tavata häntä niissä kohdin ja päätin sen tähden mennä hänen omille olopaikoillensa.
Eräänä päivänä siis menin tavarahuoueesen ja löysin hänet sieltä täydessä työn touhussa tynnyrien ja laatikkojen, jauho- ja jyväsäkkien, köysirullain ja nahkakimppujen, rauta- ja lautatavarain sekä asiapöytäin keskeltä. Olipa siellä hyvin sekasotkunen haju sillistä, suolatusta turskasta, tappurasta, tervasta, hylkeenrasvasta, petroolista sekä maalaamattomasta puusta ja täytyi liikkua hyvin varovasti, jott'ei tulisi saastutetuksi näillä pahahajusilla aineilla. Ei se ylipäänsä ollut sopiva olopaikka hentohermosille. Laattiassa oli monta vaarallista aukkoa, joista näki joko limaista vettä taikka simpukankuorilla peitettyä pohjaa. Etuoven edustalla hinaustouveja hinattiin ja laskettiin suurella hälinällä, ja ylisillä kuului silloin tällöin aika jymähdys siltaa vasten. Kaikkialla ympärillä ihmisiä kiiruhti edes takaisin eivätkä he kiireissään paljon huolineet toisten mukavuudesta. Päälle päätteeksi kuului kauppapuodista, joka oli toisessa tavarahuoneen päässä, kaupittelevain talonpoikain mellastusta.
Tässä Holt kumminkin oli kotonaan, niinkuin kala vedessä. Taasen huomasin, kuinka pulskealta hän näytti paksussa päällysnutussaan, kuin hän käyskeli tavarahuoneessa ja omituisella sievällä, mutta vakavalla tavalla johti koko toimitusta; hän oli aivan varmaan sievätekonen mies ja tämmöisessä tilassa voi myöskin huomata, että hänessä oli jonkunlaista sivistystä, joka ei muutoin niin hyvin paistanut silmään.
Hän katsahti tullessani vähän kysyvin silmin minuun, ehkä luullen, että minulla oli jotakin erinäistä sanottavaa hänelle. Mutta se kysyväinen silmäys muuttui arveluttavan epäileväksi, kuin hän kuuli tulleeni katsomaan, kuinka tällaista tointa oikeastaan toimitetaankaan. Hän kumminkin johti minut hyväntahtosesti kaikkialle ja selitti minulle kaikki; vaan äänessä, jolla hän vastasi minun kysymyksiini, vivahti usein ihmettelemistä siitä, että kukaan yhtään kysyi asioita, joista jokaisen järjellisen ihmisen olisi hänen mielestänsä pitänyt itsestään päästä selville. Hän ei itse tietänyt, että hänkun kerran oli oppinut kaiken tämän, jota hän oli nähnyt silmiensä edessä lapsuudestaan saakka, ja hän näkyi nyt luulevan, että semmoisten asiain tieto on ihmisellä synnynnäinen. Totta hän kuitenkin lienee huomannut, että kaikki hänen kertomansa asiat huvittivat minua, sillä hän vähitellen itsekin mieltyi koko toimituksen esittelemiseen minulle ja oli heti valmis seuraamaan minua konttoriinsa kuin pyysin häntä näyttämään minulle kuinka hän piti kirjojansa.
Konttori oli minun mielestäni kaiken ilettävän pahuuden pesä. Suuri viheriä, musteella ja tomulla saastutettu pulpetti oli kahden akkunan välissä, ja siinä rippui nauhasta laskutilejä ja höyrylaivain käyntilistoja. Pöydällä oli tupakeita ja joukko piippuja, sitten vielä tuoleja, vanha kivenkova sohva sekä kaksi puusta tehtyä sylkilaatikkoa. Yhtä seinää peitti suuri maankartta. Konttorin vieressä oli Holtin makuuhuone, ja siellä oli kahdella hyllyllä kirjoja. Katsahdin uteliaana sinne; sillä en kiellä halunneeni saada tietää mitähän Holt oikeastaan luki. Näin ensikseen joukon maanmiesten aikakauskirjoja, sitten eräitä yleistajusia luonnontieteellisiä kirjoja, ja vihdoin monta historiallista teosta, jotka olivat käännetyt englannin ja ranskan kielistä.
Tahtoni saada nähdä hänen tilikirjojansa hän täytti kernaasti, ja minä huomasin hänellä olevan suuren joukon saatavia ympäri maakuntaa. Hänestä hoettiin myös, että hän oli kohtuullinen saamamiehilleen; niin ikään hänellä oli omituinen, soma, ystävällinen, mutta vakaa tapa menetellä talonpoikien kanssa, joka ynnä hänen kunnollisuutensa ja rehellisyytensä oli saattanut heitä hyvin kunnioittamaan häntä, joka kunnioitus huomattiin kaikkialla, missä vaan hänen nimeänsä mainittiin. Kuin olimme kirjat katselleet, niin minulla tällä kertaa ei enää ollut mitään kysyttävää, eikä minkäänlainen muu pakina ottanut syntyäkseen ja minä jätin hänelle hyvästini.
Tästä puoleen Holt ei enää ollut niin varovainen minua kohtaan kuin ennen. Niin pian kuin hän tuli vakuutetuksi siitä, ett'en vaan perättömästä uteliaisuudesta hakenut häneltä selityksiä hänen kauppatoimensa eri seikoista, vaan että todellakin tahdoin päästä selville asiasta, niin hän alkoi selittelemään sitä niin paljon kuin hänen luonteensa salli, eikä nyt enää puuttunut meiltä puheen ainetta.