Aino seisoi siinä vielä epäröiden, ylioppilas astui hänen luoksensa.
"Harvoin olen pyytänyt teiltä jotain", sanoi hän totisesti. "Nyt pyydän että tänään seuraatte minua."
"Mutta käypikö se laatuun?"
"Hyvästi, hyvästi", huusi Mathilda, juosten hymyillen pellon yli.
"Hauskaa matkaa", lisäsi hän pilkallisesti. "Älä vaan ikävöi minua,
Aino."
Ylioppilas ja Aino katsoivat toisiinsa; siinä he seisoivat nyt, molemmat vanhat ystävät kahden kesken; kiusaajahenki oli poissa ja kaikki oli niin hiljaista hänen lähdettyään. He kulkivat hetkisen ääneti, mutta kumpikin olivat he iloissaan siitä, että Mathilda oli poissa.
"Aino neiti, huomasitteko tuossa naisessa muuta, kuin vanhan talonpoikaisen vaimon?" kysyi ylioppilas. "Te ette olisi milloinkaan voineet loukata ketään niin kipeästi, kuin teidän ystävänne on tänään loukannut tuota vaimoa."
"Mathilda ei ensinkään tunne täkäläisten talonpoikien tapoja", vastasi
Aino.
"Hän ei niitä tosin tunne, mutta sivistyneeltä ihmiseltä sopisi toki vaatia, että hän kunnioittaa muitakin ja antaa kullekin oman arvonsa, vaikk'eivät he olisikaan aivan hänen sivistyskäsitteensä mukaan muodostuneita. Jos vertaa noiden molempien kasvoja toisiinsa, kaupungin neiden ja tuon talonpoikaisen vaimon, niin tiedän kyllä minkä valitsisin."
"Niin, hänen katseensa oli kummallinen, hän on varmaankin kärsinyt paljon?"
"On, hän on kärsinyt paljon. Hänellä oli kuusi kelpo poikaa, jotka kaikki kuolivat, jättäen hänet yksin eloon. Kaksi niistä hukkui isän kanssa merellä eräänä syysyönä. Yksi ruhjoutui pahasti tuntureilla tahtoessaan pelastaa kumppaniaan ja kuoli kohta sen jälkeen, ja kaksi heistä vei rokko. Kun sitten viimeisen piti niistä mennä naimisiin, kuoli hänen morsiamensa ja hän kadotti kaiken rohkeutensa ja elinintonsa. Ja tätä kaikkea täytyy äidin omin silmin nähdä, hänen täytyy rohkaista ja lohduttaa poikaansa, vaikka hän itse on surusta aivan menehtymäisillään. Mutta ei ole koskaan hänen suustansa kuulunut ainoatakaan valittavaa sanaa, ei koskaan ole nähty muuta kuin noita samoja iloisia, tyytyväisiä kasvoja, jotka ovat valmiit millä hetkellä tahansa kaikkia auttamaan. Nykyjään kirjoitetaan niin paljon kirjoja ja pystytetään muistopatsaita milloin millekin, mutta harvoin mainitaan sanaakaan siitä kärsivällisyydestä, jota naisella niin suuressa määrin on. Ja kun kirjailijat tahtovat kuvata surua, niin valitsevat he mieluimmin semmoisen, joka epätoivossaan kirkuu ja repii hiuksiaan tahi joka kätkee miehen kalman kuvaamat piirteet eikä voi haihduttaa muistostaan sen rakkaita kasvoja. Minun mielestäni pitäisi heidän valita nainen, jonka suru on tehnyt tyyneksi ja hiljaiseksi, mutta joka kuitenkin aina näyttää yhtä ystävälliseltä ja kiitolliselta. Hän on varmaankin kauniimpi ja jalompi, niin totta kuin on autuaallisempaa ja jalompaa antaa kuin ottaa ja luonansa aina pidättää."