Produced by Tapio Riikonen
LUMOTTU
Kirj.
Kristofer Janson
(Suomennos.)
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1879.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Meidän talonpojissa löytyy usein sukuja, joilla on erityinen taipumus taiteesen tai käsityöhön. Tämän lahjan on silloin poika perinyt isältänsä ja niin sukupolvesta sukupolveen. Siten tapaa sukuja, joissa aina pojat isäinsä perästä ovat olleet erinomaisen käteviä seppiä. He kohoovat silloin korkeimmilleen, päästessään koneenrakentajiksi tai muiksi sellaisiksi. Toiset ovat olleet taitavia puunleikkaajia. Heidän suvustaan syntyy niin viimein kuvanveistäjä. Toiset ovat soittoniekka-sukuja, ja niin edeskäsin. Se, josta tässä tahdon puhua, oli tällaista soittaja-sukua, ja hänen nimensä oli Torger. Hänen isänsä nimi oli Jon, ja hän oli paras soittoniekka koko siinä kyläkunnassa; mutta hän ei koskaan käynyt kyläkunta-rajan ulkopuolella viuluineen. Hän kävi pidoissa ja iloisissa seuroissa soittelemassa, kun häntä siihen pyydettiin, vaan muutoin eli torpastansa. Se oli vapaa torppa, joka sijaitsi jokseenkin kaukana tunturilla. Se oli hyvin pieni, vaan kumminkin riittävä elatuksen antajaksi. Monta ropoa sai hän myöskin viulunsoitollaan vuoden pitkään.
Tämä suku oli muinoin ollut mahtavampi kuin nyt. Kappaleen matkaa torpasta alaspäin oli komea talo, ja sitä hallitsi kyläkunnan suurin äytäri Sylfest. Hyvä niitty eroitti talon torpasta. Tämä niitty oli ennen ollut yhteinen, mutta talon omistajat olivat monella juonella riistäneet pois omistus-oikeuden torpanväeltä, ja nyt kuului niitty taloon. Ihmiset kertoivat että Sylfestin isän-isä oli tehnyt saman kepposen kuin nilkku-piru: hän oli pannut omasta maastansa otettua multaa saappaisinsa, ja siten, seistessään sillä puolen niitynpuoliskoa, joka oli torpan oma, vannoi hän että hänellä oli oma maa jalkainsa alla. Tämä ei ollut ainoa koirankoukku, jonka ihmiset tiesivät kertoa Sylfestin suvusta. Se oli päässyt varalliseksi hevoskaupalla ja peijannut monta, josta ihmiset arvelivat, että niillä penneillä ei ole suurta siunausta. Mutta kaikki tämä ei voinut pidättää Jonia usein huokaamasta, kun hän kovina aikoina katsoi alaspäin ja näki kuinka kauniina ruoho rehoitti niityllä. Mutta kun hän otti viulunsa ja pelasi laulun, ja lapset rupesivat leikkimään ja tanssimaan laattialla, niin unohti hän pian mieliharminsa, sillä Jon oli hyvä ja hurskasluontoinen. Hänen vaimonsa oli reipas, mutta kova nainen. Hän rupesi nuhtelemaan ja sanoi että olisi parempi, jos hän opettaisi lapsia työtä tekemään ja toimimaan. Mutta Jon ei tahtonut piilottaa viulua lapsilta. Se oli kulkenut suvun omaisuutena niin kauvan kuin he jaksavat muistaa. Suvun vanhin esi-isä oli tehnyt viuluja, nuoremmat olivat ruvenneet niitä soittamaan. Poika oli oppinut isältänsä ja pannut vähän lisää omistaan, ja siten olivat he kehittäneet taidettaan toinen toisensa perästä.
Jon näki heti että Torger, eikä kukaan muu lapsista, tulisi perimään viulun; hän käsitteli sitä myötäänsä, vaan työtä ei hän tahtonut tehdä. Jos hänen vaan täytyi olla niityllä haravoimassa, niin tuli hän heti kykenemättömäksi, ja hitaasti ja raskaasti kävi kaikki muukin työ. Mutta kun hän sai istua viulun ääressä, niin unohti hän sekä syönnin että makuun. Hänen isänsä oli käynyt markkinoilla ja ostanut hänelle lapsenviulun, mutta hänen täytyi melkein katua sitä. Torger joutui semmoisen ilon valtaan, ettei voinut nukkua moneen yöhön, ja oli ihan kuin kuumeessa; hän ei ajatellut mitään muuta. Kun hän tottui sitä näkemään ja käyttämään, tyyntyi hän, mutta viulun täytyi kuitenkin hänen maatessansa olla vuoteessa hänen vieressään. Koulussa kävi luku huonosti. Siellä, niinkuin muuallakin missä vaan ei ollut viulun kanssa tekemistä, oli hän epävarma. Opettaja valitti ettei hän osannut sanaakaan läksystänsä, mutta Jon vaan vastasi: Kai oppinee nimensä kirjoittamaan. Ei viipynyt kauvan, enennenkuin hän osasi melkein kaikki ne laulut, jotka isänsä oli opettanut, ja nyt rupesi hän tekemään uusia, mutta niitä ei hän soittanut muiden kuullen. Silloin voi hän usein istua ihan kuin puolinukuksissa pienellä tuolilla viulu sylissä ja liikuttaa päätänsä niiden nuottien tahdin mukaan, joita hänessä syntyi. Isä ymmärsi mikä pojalla oli, kun hän noin istui tuossa uneksivana. Hän veti hänet silloin luoksensa ja kertoi kaikki mitä tiesi vuorenpeikoista ja ihanista prinsessoista, koskenhaltijasta ja lumotuista ihmisistä. Ja poikasen mielessä suli tämä yhteen kasterikkaan aamun, paistavan auringon, laulavain lintuin, vuorenhuippuin ympärillä aaltoavan sumun, ammuvain lehmäin ja huiman varsan kanssa sekä koulun-opettajan ja äitinsä kanssa, joka huhuili karjalauman takana.