— Jäätkö sinä kotiisi, kysyi hän.
— En tiedä, kyllä kait jään.
— Silloin minä en tahdo tulla teille.
Torger istui ihan hämillänsä. — Pelkäätkö minua, Kari? kysyi hän. Ja minä, joka toivon sinulle niin hyvää — minä, joka pidän sinusta niin paljon. Sinun tähtesi tulin minä nyt kotiin.
Kari ei vastannut.
— Niin, voipi näet olla monta kaunista tyttöä ulkopitäjissä, vaan ei ole yhtään, joka huolii soitostani niinkuin sinä. Sinä olet ymmärtänyt sitä jo ensi hetkestä saakka. Sinä voit tehdä minusta jotakin, sinä Kari, ja sitä ei yksikään noista toisista voi, ja minä olen niin lemmekkäällä luonnolla. Ja nyt on Herra mielestäni asettanut kaikki niin kummallisesti. Ethän toki hävenne soittajaparkaa, vai? Et suinkaan tahdo mennä talon ja rahan kanssa?
Kari katsoi alas äitinsä ruumiisen. — En suinkaan; niin kauvan kuin tämä makaa tässä ei talo minua viettele. Hän myi itsensä raha-äyreistä, ja se tapahtui kaikki vaan minun tähteni. Ja Kari tyrskähti itkemään.
Torger siirtyi lähemmäksi ja koetti lohduttaa häntä. — Tule nyt meille minun kanssani, Kari, sanoi hän, täällä sinä vaan saatat vanhat haavat vuotamaan.
Kari nousi seisalleen ja puisti mullan pois helmoistansa. — Ei, minä en voi erota hänestä, sanoi hän, viitaten äitiänsä; sitte istuutui hän taas.
— Tahdotko niin puhun isäni kanssa siitä, että voit olla meillä talvea? kysyi Torger hellästi. Älä pelkää, minä lähden pois. Ja kannetaanpas nyt äitisi ylös meille.