Yöllä heräsi Jon hirveästä jyminästä. Ukkonen ajoi, sade tulvasi taivaasta, tuuli vinkui vuorenhalkeamissa, lumivyöryjä irtaantui ja syöksyi laaksoon; etäällä paukkui kuin kanuunanlaukauksia. Jon makasi vuoteessaan ja vapisi, hänelle ei tullut unta silmään. Silloin tuli yht'äkkiä tuulenpuuska, joka kohotti koko huonetta, ikkunat särkyivät, kaikki kapineet putosivat seiniltä alas, vuoteet tärisivät — silloin kuului kauhea jyrähdys, ihan kuin taivas ja maa olisivat räjähtäneet yhteen. Herra Jesus! huusi Jon hypäten vuoteestansa, hän näki akkunasta jotakin kummallisen käärmeen kaltaista kiemuroivan ja kääntelevän leimuten kuin tuli. Sitte kaikki taukosi.
Päiväntullen seisoi Jon ikkunanpielessä katsellen ulos. Missä oli Isotalo? — Sylfest, koko hänen sukunsa, rahat, eläimet, tilukset — kaikki tyyni oli poisla'astu, maasta syöty yhtenä ainoana yönä. Mutta toinen puoli niittyä, se mikä oikeastaan oli Jonin oma, oli vahingoittumatta ja Jonin aitauksen takana. Lumivyöry oli kulkenut suoraan puroa myöten, joka ennen aikaan oli rajana. Kalpeana seisoi Jon siinä vaan pani kätensä ristiin ikkunan keskipuun ympärille — kyynel tuli vierien — Herra oli tuominnut hänen ja Sylfestin välin.
KOLMAS LUKU.
Pitkään aikaan paikkakunnassa ei puhuttu mistään muusta kuin tästä tapauksesta, niinkuin arvata saattaa. Moni oli joutunut vahinkoon pellon ja niityn suhteen, vaan se oli kaikki vähäpätöistä siihen verraten, mitä oli tapahtunut Isotalolla. Ja talonpojat muistelivat mitenkä sen suvun laita oli ollut vuosien kuluessa ja huomasivat sen tehneen vääryyttä vääryyden perästä.
Ainoa, joka oli päässyt häviöstä, oli Kari. Häneen oli juuri samana iltana, vähää ennen kuin Jon tuli, tullut niin kummallinen levottomuus. Hänestä tuntui että tätinsä varmaankin oli kipeänä, ja hän pyysi lupaa käydä hänen luonansa. Nyt oli hänelle laitettu sana.
Parast'aikaa kaivettiin vyöryä ja koetettiin saada ruumiit vedetyksi esiin. Melkein koko kylä oli läsnä hevosineen miehineen. Monta sanaa ei puhuttu sen työn aikana. Jos jotakin löydettiin, niin vaan viitattiin ja se vedettiin hiljaa esiin. Mutta vyöry makasi siinä isona ja täyteläisenä, ikäänkuin joku eriskummallinen vuorenpeikko, joka hautoo aarteitansa. Paljoa siitä ei löytynyt.
Isolla kivellä vyöryn keskellä istui nuori tyttö. Se oli Kari. Käsiään piti hän polvillansa ja katsoa tuijotti jotakin jalkainsa juuressa makaavaa esinettä. Se oli hänen äitinsä ruumis, joka oli kaivettu ylös. Hän makasi niin rauhallisena ikäänkuin olisi nukkunut; ei yhtään jäsentä hänen ruumiissaan ollut murtunut. Eikä hänellä liene ollut paljon sitä kauppaa vastaan, jonka nyt oli tehnyt.
Päivä paistoi niin lämpimästi ja suloisesti nuoren tytön päälle ja kosketteli hiljaa vaaleita kasvoja kiven päällä. Oli kuin armo rangaistuksen perästä. Kevään puroset alkoivat liristä, lumi suli, muutamat muuttolinnut olivat jo tulleet, uusi elämä kesineen lauluineen oli tulossa. Mutta Kari istui liikkumatta keskellä vyöryä.
Silloin tuli nuori mies joutuisasti kävellen vuorenpolkua myöten. Hänellä näytti olevan kiire, kun hän sauva kädessä astui Karia kohti. Hän hiljensi kulkuaan päästyänsä vyöryn ääreen, seisahtui ja katsoi kerran tyttöön päin; sitten hän veti saappaat jalastansa ja kulki varpaillaan kivien yli. Hän istuutui vähän matkaa tytöstä. — Istutko siinä yksin? sanoi hän.
Kari kääntyi. — Oletko tullut kotiin? sanoi hän vaan.