Isä seisoi niinkuin kiveksi muuttuneena ja piti venettä sillan vieressä, naapurit ja muu väki seisoivat sillalla ja katsoivat Toren jälkeen. Kukkulalla oli tyttö heittäynyt maahan ja pistänyt päänsä ruohikkoon, ikäänkuin olisi tahtonut itsensä kätkeä. Hän ei huomannut Toren tuloa.
"Sun täytyy tulla nyt, Marit", sanoi Tore, koskien hänen olkapäähänsä.
Marit kääntyi raivoissaan häntä vastaan:
"Pois!" huusi hän — "pois sanon minä!" Ja hän otti turvakseen molemmin käsin ruohojen korsista kiinni.
Tore katsoi ympärilleen, hän ei tietänyt mitä hänen pitää tehdä. "Mutta kyllä sinun yhtä kaikki täytyy, muuten on liian myöhäistä!" sanoi hän. Otti sitten Marit'in käsivarsista kiinni ja tahtoi vetää häntä myötänsä. Marit heittäytyi selälleen, potki, repäisi itsensä irti ja karkasi mäkeä ylös niinkuin henkensä edestä.
Tore seisoi epäillen. Pitikö hänen seurata tyttöä vai eikö? Mutta samassa laiva vihelsi ensi kerran ja hänen täytyi rientää alas. Veneessä seisoivat yhä odottamassa melkein vetämättä henkeään.
"Seuraako hän sinua?" huusi äiti niin pian kuin Tore näkyi mäellä, ja hän kurkisti sinne päin.
"Se on mahdotointa", vastasi Tore astuen alas, "hän ei tahdo".
Höyrylaiva vihelsi toisen kerran.
"Jumala auttakoon meitä, on liian myöhäistä", huusi äiti ja vaipui alas istuimelle.
"Niin, meidän täytyy kuitenkin lähteä", sanoi isä, sysäsi veneen ulos ja pyyhki silmiänsä nutun hihalla, "mutta jos voisit saada hänet kaupunkiin ennenkuin me maasta lähdemme, niin tekisit meille suuren palveluksen, Tore".