KAHDESTOISTA LUKU.
Skjölte oli lähin talo kun oli menty lahden ympäri. Se oli vasemmalla kädellä kun oli ajettu ensimmäisten korkeitten mäkien yli. Toiset talot olivat enemmän lahden pohjassa. Niitä ei voitu nyt pimeässä nähdä, mutta Skjöltestä loisti pieni kirkas valo, joka ikäänkuin kutsui Eliä, kun tämä vaunuista katseli tarkastellen ympärilleen. Hän ajoi hiljakseen, ett'ei liioin tärisyttäisi sairasta miestä. Hän piti vaaria ett'ei yön tuuli tunkisi peitteiden alle, vaan muuten oli hänen silmänsä yhtä mittaa luotuina kynttilänvaloon Skjölten ikkunassa, hänen tähteensä pimeässä yössä. Tää oli kummallinen matka. Eli ei voinut ko'ota kaikkia niitä ajatuksia, jotka mieleensä tunkivat; hän piti vaan ohjaksista kiinni, katsoen ett'ei hevonen poikkeisi tieltä.
Hän kuuli että Anders vielä eli; sillä hän kuuli hänen valituksiansa vähä väliä. Hän veti silloin ohjaksista, jouduttaakseen kulkua, jotta eivät tulisi liian myöhään perille, ja nosti peitettä katsellakseen sairaan kasvoja.
Tultuansa Skjölteen kolkutti hän ikkunaa. Eräät kasvot painuivat ruutua vasten ja katsoivat ulos.
"Onko siellä kukaan?" kuului kysymys.
"On, on kyllä", vastasi Eli vapisevalla äänellä.
"Ken siellä on?" kysyi taas sama ankara ääni.
Eli tunsi sen äänen, se oli äidin; hän ei oikein tietänyt miksi, mutta sydämensä sykki niinkuin se olisi ollut halkeemaisillaan, ja hän oli yht'äkkiä kaikkea rohkeutta vailla.
"Ken siellä on?" kysyttiin vielä ankarammin.
"Oi, tule Jumalan tähden ulos, se on Eli, tyttäresi", vastasi Eli itkien. Valo hävisi ja hetken perästä seisoi Marit ovessa lamppu kädessä. Hän kohotti lamppua ja tuijoitti pimeään yöhön. Hän näki Elin seisovan työvaunujen ja hevosten vieressä.