Kapalovaatteet ovat huonot räpäleet, vaan nöyryys ja rehellisyys tässä sisällä makaa.
Olis mielessä minulla, Ajatuksissa asuupi Suomen Seurallen sanoa Asiasta arvoisesta Kahella kiitossanalla, Eli kohta kolmellakin, Vaan on kieleni kipiä, Ymmärrys ylettämätöin Saaha suuria sanoja Asiallen arvoisellen. Kuin tulis tupahan ukko, Vanha vaari vaikuttaisi Ymmärryksessä ytimen, Kielessä kiverän konstin Saaha sanoja somasti Sattumahan säntillensä, Kiitoksia kiiätellä Lingolla liki hovia, Seuran suuria saleja, Ruhtinoitten ruunun luokse; Jospa vanha Väinämöinen Lainoaisi lapsillensa Lahjan laitella sanoja, Sormet soittamaan panisi! Vaka vanha Väinämöinen Anna armosta minullen Ymmärrys ylettäväinen, Kieli kirkasta koreeksi, Jolla saattaisin sanoa Asioita arvoisia, Vielä soitella somasti Kaunihilla kanteleilla Kiitosvirttäni visusti Herroillemme herttaisillen. Jospa vielä viitakkeella Välkkyvällä Väinämöisen Ohakkeet otettaisihin Perin pohjin pellostamme, Sekä kielestä kipiät, Että puutokset puheesta.
Jospa Suomikin samota Saisi sankarin tavalla, Kerran käyä kestingissä Herrain herttaisten hovissa, Kun saisi salissa olla, Lyöä kättä kämmenellen, Siitä syttyisi syänkin Kiivahaksi kiitoksihin. Jos köyhä kohotetahan Vielä rinnalle rikasten, Se se sitten siunaukset Toivoopi toen perästä Siltä Herralta hyvältä, Joll' on malmissa varoja. Koska lapsi lahjan saapi, Vaikka varsin vierahalta, Rakkaus rakennetahan Syämmessä syttyväinen, Hyppelee hyvällä mielin, Nauru suuhun naksahtaapi, Ei ou lakista lukua, Vaikka laskee lattiallen, Nöyryyttänsä näytteleepi, Vaikka paljo puuttuvaista; Vielä itkeepi ilosta Salaisissa saunoissansa.
Niin on lyhyt Lyytinenkin Kyllä kastellut kynänsä, Kyyneleillä kylvön tehnyt, Itkun kanssa istuttanut Näitä nöyriä sanoja, Puuttuvaisia puheita, Aivan lapsen lausunnoita. Jospa arvonkin asia Vielä pääsis päätöksehen, Että onnesta osansa Saisi, itkusta iloja. Surullinen Suomen kieli Muilta anoopi apua, Niinkuin köyhä kynnyksillä Rukoilee ja ruikuttaapi, Latinasta lainan saaha, Eli ruotsista rukiita, Saksasta samalla lailla, Veljiltänsä vehnäisiä, Että saisi särpimeksi Makiampia muruja, Joilla pehmittäis petäisen, Virvoittais vihavan leivän. Oravalta on otettu Aunuksessa aamiainen, Vaan se leipä ei lihoita Aivan kyllin kyntömiestä. Kyllä aatra ansaitseepi Kovat kourat kurkehensa, Joka soissa Suomalaisen Tarvitsee tanakka olla, Kun se reunasta repiipi, Suurenteleepi muruja.
Asia on arvoisempi Kuin me saatamme sanoa: Tuskin vanha Väinämöinen Saisi kylliksi sanoja, Sitä vähemmän vähäinen, Pieni Pentti piirustelee. Suomen Seura se näkeepi, Katseleepi kauvemmaksi Seuran suurennuslasilla, Kiiltävällä kiikarilla, Ylemmäksi ymmärtääpi Viroissansa viisahasti, Aina uusia etuja Valmistaapi valtakunnan. Jos kieli kerättäisihin, Paraat pantaisiin pakinat Suomen kielestä kerällen, Viisahimmallen vihollen; Vaikka alun Aunuksesta, Kaikin puolin Karjalasta, Sitten Savosta sanoja, Kaikki tyynni Kainuhusta, Ei saaha sanoja kyllin Kirjoitella kiitoksia Seuran suurillen suvuillen, Panna aika arviota. Kaukana sanat Savosta, Kauvempana Karjalasta, Liekö paljon Pohjan puolla, Kajahtanut Kainuhussa.
Kullalla pitäis kuvata Kaikki Seuran seinähirret, Panna muurit marmorista, Valvit vuojoista valoa. Olkoon siunaus sisällä, Vielä onni ulkopuolla, Aivan joka askelessa, Onnen ohjat olkapäillä! Siunattu olkoon sijanne, Onnellinen myös unenne, Armo auki noustuanne! Olis ainetta enemmän, Vaan ei aika myöten anna Tällä kerralla kerätä, Eikä puheita punoa. Jos saisin sanoja toiste, Panna pankossa puheita, Kiiruhusti kirjoittaisin Kohta kolmannen sanani Punaisilla puustaveilla, Kultaisilla kumppaleilla, Selityksen selvän toisin Vähäisistä värssyistäni.
PIETARI MAKKONEN.
Etevimpiä kansan joukosta ilmestyneitä runoseppiä on Pietari Makkonen. Hän syntyi v. 1785 Hanhijärven kylässä Kerimäellä, ylen ihanalla paikalla, mistä on näköalaa monille tahoille ympäröivien vesien ylitse. Isä Antti Makkonen kuoli jo pojan vielä nuorena ollessa, joten perhe ensin joutui köyhyyteen, mutta vähitellen poika ahkeralla työllä paransi tilansa. Äidiltään sai hän oppia lukemaan, jo varhain huomattiin hänessä erinomaista lukuhalua, varsinkin oli hän runoihin ja lauluihin mieltynyt. Myöhemmin, kun oli oppinut kirjoittamaan, heräsi hänessä myös halu itse synnyttää kirjallisuutta. Vasta vanhempana, 50 vuoden vanhana, mainitaan hänen sepittäneen ensimmäisen pitemmän runonsa. Se oli pilkkaruno erästä toista pitäjän runoniekkaa, Kokkia, vastaan, joka oli myllärinä ja oli rikkonut lupauksensa, eikä rakentamassaan myllyssä maksutta jauhaisi Hanhijärven kyläläisten viljaa. Ett'ei tämä riita kuitenkaan niin vaarallinen ollut, nähdään siitä että Kokki ja Makkonen sen jälleen taas olivat hyvät ystävykset ja yhdessä runojakin sepittivät. Kaikkea, mitä luki, Makkonen aina tarkkaan aprikoitsi, siksi kuin omalla mietinnöllään oli asian käsittänyt, ja tämmöisiä aineita varsinkin oli hän valmis ja halukas runoissa toisillekin opiksi esittämään. Makkosen runot ovat siis useinkin opettavaista laatua. Että hänellä pitäjäläistensä kesken oli hyvä huuto nähdään siitäkin, että määrättiin kirkonmieheksi (kuudennusmieheksi) ja että kirkkoa rakennettaessa oli rakennuskassan hoitajana. Kun kirkko valmistui sepitti hän tapauksen johdosta kaksikin runoa, toisen itse kirkosta toisen vihkiäisistä. Pietari Makkonen kuoli 20 p. huhtik. 1851. Naimisissa oli hän Ulriika Hämäläisen kanssa, joka oli häntä melkoista nuorempi ja jäi eloon hänen jälkeensä.
V. 1845 kävi Makkonen kahden muun kansanrunoilian, Kymäläisen ja nuoren Puhakan, kanssa Helsingissä. "Helsingin herrat" olivat tahtoneet nähdä noita merkillisiä itsestänsä kasvaneita runoniekkoja ja heitä sinne kutsuneet. Suurella innostuksella heitä otettiinkin vastaan: he saivat laulaa runojansa ja heille näytettiin kaikki kaupungin merkillisyydet ja pidettiin komeita pitoja, heistä otettiin muotokuvat j.n.e. Runoilia C. v. Ovanten sepitti ruotsiksi heidän tervehdykseksensä erään (Kymäläiselle omistetun) kauniimmista runoelmistaan, joka alkaa sanoilla: onkohan metsä kadottanut entisen hajunsa, onko järven laine kuivunut, eikö korpi enää viehätä poikaansa, kun sinä läksit sen vapaudesta tänne? Eroitus sivistyksen helmassa ylenneitten ja sydänmaan saloilla kasvaneitten välillä näkyi poistuneen; sentähden kansanrunoiliain käynti Helsingissä 1845 on muistettava. Että kansanmiehet puolestansa olivat hämmästyksissään kaikesta uudesta, jonka olivat nähneet, sen huomaa heidän matkastansa sepittämistään runoista. Makkonen on tästä parikin runoa tehnyt, joista otettakoon pari näytettä tähän elämäkertomukseen. Toisessa hän runoilee Helsingin kaupungin uhkeudesta m.m.:
Koska katsoin kaupunkia, Liikkui jo lihainen mieli, Luonto liikkui lainehina, Meren aaltoina ajatus, Kuin ol' kaunista kahella, Kaunisti rakettu kaikki: Onpa kirkko kiitettävä, Tehty temppeli jaloimpi, Varustettu vuoren päälle, Torni päällen toimitettu, Kuin on kullalla kuvottu, Hopealta hohtavainen. Viel' on rappuset rakettu, Astuimet avarat sangen — Sitten on somasti vielä, Valtakunnan kuulu huone, Jonka kohta korkeutta, Majesteetiutta mahotoin, Onpi suulla suuri vaiva, Ulos tulkita tukala — Toisella torin sivulla, Vastapäätä valmistettu Oppihuone oivallinen, Akatemia avara; Siinä viisaus viruupi, Makaapi mahti suuri, Oppi oikia asuupi, Loppumaton lainehtiipi, Niinkuin virrassa vesiä, Hunajata kukkasissa —