»Nuuskasta (Yli-maan miehelle»[116] sekä sen käyttäjistä Juteini antaa niin räikeän kuvauksen, ettei luulisi »yli-maan miehen» uskaltavan nuuskaa ruveta käyttämäänkään. Sillä
»koskas joskus joukon silmät tahdot puolees taiwutella, etsit kunniaa elossa, wedä wäljästä powestas välähyttäin wäärä sarwi, päätä peukaloos kolista. Nenäs sonnita sininen, kanna kärsäs kätkettynä kuiwan tupakan tomussa. Täytä sinä tupakalla lijat läwet Luojan töissä. Se on kunnia sinuse, koska suuret sieramesi owat lijaksi likaiset, joista ruskea, rutainen neste huulilles heruupi.»
»Wiinasta» ja sen vaikutuksista Juteini opettaa näin:
»Wiina, neste woimallinen, pyörryttäwä pisarainen, liemi tehty leiwäksistä waikuttaapi wäkevästi meissä monella tawalla; yhden tekee terweheksi, toisen rundelee rumasti; wiepi mielen miehen päästä, kielen tyhmäksi tekeepi; kehoittaapi riidan kautta ratkaisemaan riidat suuret, tappeluksella toratkin; yllyttääpi ystäwäiset riita-miehiksi rumiksi; katkaiseepi kielen paulat, sanat päästää saastaisimmat siiwollisuuden siteistä.
Mitata ja määrätöinä wiina järjen jähdyttääpi, sorkat saattaapi monelle, muuttaa miehen mullikaksi, ehk' on halpa härjäksikin, hännättömäin hyljättävä, hännällisille häwäistys.»
»Maa-ilman turmeluksesta» on Juteinin mielestä se seuraus, ettei enään tahdota uskoa mitään todeksi. Jos ennen oltiinkin liian herkkiä uskomaan »asian, oli tosi taikka walhe», niin nykyään sen sijaan kysytään kaikesta:—_mingätähden?» joten
»tästä nähdään neuwot nurjat, wammat valistuksestakin; mist' on sillä siepattawa, waikka selwä sembä tähden joka totuuden tueksi, jos ei estä uskon kilpi kysymystä kelwotonda?——
Nyt on usko upotettu epäilykseen elämässä; ei nyt wiekkaan waimon miestä luulla lasten isäksi. Ei nyt luulla luiskaria wirassansa wakaiseksi, totiseksi Tuomaria, eikä Pappia pyhäksi.
Sielun paimen siunattawa kandoi muinen pitkän kaawun, ett'ei ensingän näkynyt suden händä häily vainen; mutta nyt on liewe lyhyt, lyhyt saarnakin suloinen.——
Muinen ratkaistiin rahalla sielu synnin sitehistä; nyt on pitkäkin parannus harvoin hywä, otollinen, koska wiisaus, walistus kajahtelee korwissamme.