— Täällä säilytti Pietari vainaja liikoja rahoja, — sanoi hän ja avasi kannen.
Siellä oli Eerikki pommerilaisen aikuisia pieniä brakteaatteja, jotka kiiluivat kuin hopeanapit, Turussa ja Tukholmassa lyötyjä, Kaarlo Knuutinpojan ja Sturein vaakunoilla varustettuja aurtuoita eli äyrityisiä, muutamia Englannin noobeleita sekä kokonainen kasa rahaksi lyömättömiä hopeatankoja.
— Kun sinä olet ainoa miehenpuoli ja ikäänkuin isäntä talossa, niin pitäähän sinun toki tietää talon asiat, — puhui täti hiukan hämillään työntäessään lipasta kätköön.
Hannu tunsi olonsa yhä tukalammaksi ja kun he tulivat ylös ja täti meni keittiötupaan, pujahti hän ulos. Häntä halutti jotenkin tyhjentää itseään ja ärtyisesti sormiaan naksutellen lähti hän kulkemaan Jokikatua torille päin. Kadun päässä kohtasi hän Kirstin, joka yksinään kulki kotiinpäin. Hannu pysähtyi hänen eteensä ja kasvinsisarukset silmäilivät ääneti toisiaan. Hannun katseessa oli jotakin ilkeää ja Kirstin kasvoille levisi heleä puna. »Kuinka hän onkaan kaunis», ajatteli Hannu, mutta itseään ärsyttäen virkkoi hän:
— Pidätkö sinä Kirsti minusta yhtään?
— Mitä sinä sellaista kysyt? — vastasi Kirsti hätääntyneenä.
— Niin vain, että kun Askenin naivat meidän laivan ja kun sinä seuraat siinä kaupassa mukana, niin puhuisit jonkun hyvän sanan minun puolestani, että minä saisin edelleenkin laivaa kulettaa.
Kirsti suuttui ja sai vedet silmiinsä. — Hävytön! — sanoi hän ja yritti matkaansa jatkamaan.
Mutta Hannu sulki häneltä tien levittäen molemmat kätensä.
— Etkö mene siitä, senkin ilkimys! — tiuskui Kirsti ja nosti pienen kätensä lyödäkseen. Hannulle muistui mieleen, kuinka hän ennen usein oli samalla tavoin Kirstiä kiusannut estäen häntä ovesta menemästä ja kuinka Kirsti oli aina samalla tavoin kohottanut kättään ja uhannut häntä. Kuta enemmän Kirsti oli suuttunut, sitä kauniimmalta oli hän näyttänyt ja Hannulle oli aina lopuksi tullut halu kaapata hänet syliinsä.