Kun Hannu yritti sillan yli, näki hän edessään kadun päässä joukon vihollisia, jotka kulman takaa tullen juoksivat siltaa kohti. Hän heittäysi nopeasti puroon ja piilottausi sillan alle, ja tömisten karkasi miesjoukko samassa hänen ylitsensä. Kyyröttäessään siellä tukalassa asennossa ja polvia myöten liejuun vajonneena valtasi Hannun hetkeksi raukea neuvottomuus ja tylsä välinpitämättömyys. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Kirsti voihkasi hänen sylissään ja hän ryömi sillan alta esiin. Vihollisia ei näkynyt kirkon puoleisella kadun osalla, ainoastaan muutamia pakolaisia hiiviskeli siellä kirkkoa kohti. Hannu lähti taakkoineen juoksemaan samalle suunnalle. Hänellä välähti mieleen pyrkiä kirkkoon, sillä sitä paikkaa väistäisi varmaankin vihollinen. Mutta portin edustalle tultuaan kohtasi häntä julma pettymys. Joukko lähiseudun asukkaita oli ajatellut yhtä hyvää vihollisesta ja etsinyt turvaa tuomiokirkon muurien sisällä. Domus clericorum'ista oli sinne paennut joukko pappeja, avanneet kirkonovet ja ryhtyneet yhdessä toisten pakolaisten kanssa palavasti rukoilemaan pyhimyksiä. Mutta silloin hyökkäsi joukko tanskalaisia kirkkoon ja säälimätön verilöyly, hävitys ja temppelin kalleuksien ryöstö alkoi. Verilöylyä jatkui parasta aikaa kirkkopihassa, kun Hannu yritti portista sisään. Miesten, naisten ja lasten ruumiita makasi hautakumpujen välissä ja toiset kierielivät haavottuneina ja surkeasti valittaen. Eräälle hautakivelle oli kiivennyt iäkäs pappi, jonka paljaat, laihat sääret näkyivät mustan kauhtanan alta. Hänen kalju päänsä tutisi, hän ojensi kädessään olevaa ristiä ja huusi särähtelevällä äänellä: »Aufer immensam, Deus, aufer iram.» [Ota pois, Jumal', päältäm' julma vihas.] Eräs kirkkotarhassa riehuvista tanskalaisista tyrkkäsi hänet keihäänvarrella alas kiveltä ja toinen halkaisi hänen päänsä hilporinterällä. Kellot tornissa soivat yhtä mittaa ja tulipalojen synnyttämä tuulenpyörre riuhtoi torninhuipussa olevaa tuuliviiriä, joka levottomasti rämähdellen kieppui edestakaisin kuin lentoon pyrkien.
Kun Hannu pysähtyi kirkonportille, huomasi hänet porttiholvin toisessa päässä vartijana seisova tanskalainen ja hyökkäsi pertuska ojona häntä kohti. Hannu kääntyi kiiruusti vasemmalle ja lähti juoksemaan pitkin muurin vierustaa. Mutta nähdessään vihollisia myöskin edessään piispantalon ympärillä, pysähtyi hän äkkiä, laski Kirstin maahan ja hyökkäsi raivostuneena perässään juoksevan tanskalaisen kimppuun. Tämä hölmistyi vainotun äkillisestä päällekarkauksesta ja ennenkuin hän ehti tukevata taisteluasentoa ottamaan, oli Hannu lyönyt hänen pertuskansa sivuun ja survaissut miekkansa hänen nivusiinsa. Ulvahtaen kyyristyi tanskalainen muurin juurelle ja Hannu nosti Kirstin uudestaan käsivarrelleen. Mutta minne paeta, sillä piispantalon luona olevat viholliset olivat jo huomanneet hänet? Napaturun varrella olevat puutalot paloivat jo ilmitulessa, joten suojelevia pimentoja ei tälläkään puolen ollut. Piispantalon takaa alkoi maaseutu peltoineen ja niittyineen ja siellä ammotti palavata kaupunkia vasten synkkä, läpäisemätön pimeys. Mutta sen helmaan oli Hannun mahdoton päästä, sillä piispantalolta karkasi häntä kohti karjuen kolme tanskalaista, jotka sulkivat tien sinne. Vasemmalla kädellä oli ahdas »Pyhänruumiinkränti», joka johti kirkkotorilta alas jokirantaan. Sen varrella oli varmaan joku ulkohuone tulessa, sillä kapea kuja oli savua täynnä. Kirsti kiljaisi ja pusertui lähemmäs Hannua nähdessään tanskalaisten lähenevän.
— Parempi vaikka savuun tukehtua kuin jäädä noiden petojen raadeltavaksi, — sanoi Hannu ja hyökkäsi kujaan.
Hän puristi silmänsä kiinni ja mahdollisimman alas kumartuneena harppaili hän eteenpäin.
— Jeesus Maria, minä tukehdun! — parkaisi Kirsti.
Hänen kätensä herpausivat Hannun kaulasta ja hänen ruumiinsa nytkähteli suonenvetoisesti. Miekka kirposi Hannun kädestä, hänen korvissaan humisi ja räiski ja ohimot jyskivät kuin haletakseen. Hän tunsi tuossa tuokiossa vaipuvansa maahan, mutta puristi vielä vaistomaisesti Kirstiä rintaansa vasten ja ryömi eteenpäin.
Viime hetkessä pääsi hän ulos savusta ja näki edessään joen, jonka tyyni vesi kiilsi pikimustana tulipalojen valossa. Joukko pakenevia kaupunkilaisia juoksi pitkin rantaa parin ylempänä olevan veneen luo, joita toiset riuhtoivat irti. Sekavin päin ja kirvelevin silmin lähti Hannukin taakkoineen tavottelemaan veneitä kohti, mutta ennenkun hän pääsi luo, tunsi hän takaraivossaan ankaran täräyksen. Kaikki musteni hänen silmissään ja voihkaisten kaatui hän raskaasti maahan.
* * * * *
Ölannissa olevan Borgholman linnan haltija, Otto Rud, oli viikon päivät väijyskellyt laivastoineen Ahvenan ja Turun saaristossa samaan aikaan kuin Köpenhaminassa hierottiin rauhaa Hannu kuninkaan ja Svante Sturen välillä. Hänen laivastoonsa kuuluvat kaksi alusta ne olivat edellisenä sunnuntaina Karvataskun laivaakin ahdistelleet ja sen saaristossa oleskelusta olivat kalastajat kulettaneet Turkuun erilaisia ja ristiriitaisia tietoja. Arvatenkin oli Rud saanut tietoonsa urkituksi, että linnanpuolustusväki oli verrattain vähissä, että kunnollisia ampuma-aseita ja varsinkin ruutia puuttui ja että linnan päällikkö, Josef Pietarinpoika, oli poissa, sillä perjantaita vasten yöllä (2 p. elok. 1509) laski hän laivoineen linnan ohi ylös Aurajokeen ja päästi hurjat joukkonsa tulella ja miekalla riehumaan keskiyön rauhassa lepäävään kaupunkiin.
Viisi vuorokautta viipyivät tanskalaiset kaupungissa jatkaen hävitystyötään voimattoman linnaväen silmien edessä. Kaikki portit ja ovet murrettiin, kirstut ja kaapit särettiin ja tyhjennettiin kalleuksistaan, elukat teurastettiin ja paistettiin suurilla kokkotulilla, joita oli viritetty torille ja kirkkopihaan ensi yön tulipaloilta säästyneiden puurakennusten hirsistä. Olut ja viini vuoti virtanaan ja murhasta säästyneet, vangiksi otetut naiset pakotettiin ottamaan osaa näihin villeihin orgioihin, joita mässäävät sotilaat toimeenpanivat heidän kotiensa raunioilla ja omaistensa hautaamattomien ruumisten äärellä.