— Vielä ylemmäs tuuleen, hei-hei! sillä lailla! Jumalan ystävät jäävät jälelle ja jos tätä tuulenpuuskaa kestää, niin kohta meillä ei ole hätääkään.
Tuuli vinkui köysissä, pitkä peräsimenvarsi natisi ja korkealle kaartuvan keulan nipukassa olevan Pyhän Christoferin puisen veistokuvan kasvoille pärskyi vaahtoa vastaan vyöryvien aaltojen harjoilta. Ylhäällä märskorilla oli tähystämässä itse laivuri, nuori Hannu Kimalainen, joka enovainajansa lesken, Gertrud Karvataskun, laivalla purjehti Danzigista takaisin Turkuun. Kun kaupungin saksalaiset porvarit, joiden käsissä tähän aikaan ulkomainen kauppa melkein yksinomaan oli, katselivat nurjamielisesti niitä suomalaisia, jotka harjottivat vielä omilla aluksillaan kauppaa, ei Hannu Kimalainen ollut huolinut liittyä heidän laivueihinsa, vaan lähtenyt heinäkuun alussa yksinään uhkarohkealle retkelle Itämeren taa. Hän oli onnellisesti päässyt perille, myynyt voilastinsa sekä ostanut tilalle suolaa, humaloita, saksalaista olutta ja Alamaiden kankaita. Paluumatkakin oli käynyt onnellisesti, kunnes tunti pari sitten heidän lähestyessään Rymättylän eteläistä päätä tuli Själön saarten suojasta näkyviin kaksi epäilyttävää alusta, jotka heti kaikin voimin alkoivat pyrkiä kohti. Kimalainen miehineen huomasi heti niiden olevan joko vitaliveljeksiä, noita »Jumalan ystäviä ja kaikkien vihollisia», tai yhtähyvin tanskalaisia merisissejä, joita keväästä saakka oli näillä vesillä liikkunut, huolimatta siitä että rauhanneuvottelut Svante Sturen ja Hannu kuninkaan välillä olivat parasta aikaa käynnissä. Tuuli kävi länsi-luoteelta ja he olivat purjehtineet siihen saakka hyvällä laitasella, mutta kun nuo kaikesta päättäen vihollismieliset laivat ilmestyivät tavalliselle kulkuväylälle, käänsi Kimalainen vastatuuleen luoviakseen Rymättylän pohjoispäähän ja sieltä myötätuulta laskeakseen Turkuun.
Karvataskun alus oli aikoinaan vartavasten rakennettu kestämään kilpailussa merirosvojen kanssa. Se oli hätyyttäjiään sirotekoisempi ja heti vastaselle jouduttaessa näyttäysivät sen edut. Kun suunta otettiin niin ylös tuuleen kuin suinkin sieti, alkoivat kömpelötekoisemmat vihollisalukset huomattavasti jäädä. Tuuli oli täällä saaristossa kuitenkin puuskittaista ja yhtäkkiä Kimalainen, joka korkealta asemaltaan jännittyneenä tarkkasi vihollislaivojen liikkeitä, havahtui siitä, että purjeet hänen allaan alkoivat lepattaa.
— Hoi, Eerikki, nukutko sinä, peijakkaan körri? — huusi hän korkeassa peräkeulassa seisovalle vanhalle merikarhulle, joka peräsintä hoiti, — laske alemmas tuuleen eläkä kuhnaile!
— Juurihan minä pääsin ylemmäs kääntämästä ja nyt siinä jo että: »laske alemmas!» — murisi perämies, joka hänkin oli kiintynyt takaa-ajajia tähystämään.
— Etkö sinä, sen kuhnio, näe, että purje elää ja välimatka taas lyhenee! — huusi Kimalainen kärsimättömästi.
Peräsintanko natisi taas ja purjeet täyttyivät uudelleen. Päivä ei ollut vielä puolessakaan kun he pääsivät Rymättylän pohjoispäähän. Kaapparit seurasivat vielä itsepintaisesti perässä, vaikka heidän täytyikin jo huomata takaa-ajonsa turhaksi. Kun nyt Kimalaisen laiva kääntyi oikealle ja lähti myötätuuleen viilettämään Naantalia kohti, katosivat ne kokonaan näkyvistä.
— Niistä ei nyt enää ole vaaraa, kun sinä, Eerikki, vain osaat tämän väylän karit välttää, — huusi Kimalainen hyvillä mielin perämiehelleen, joka ylenkatseellisesti sylkäisten vakuutti vaikka tynnyrin parasta Lyypekin olutta juotuaan kulettavansa laivan siitä paikasta eheänä Turkuun.
Hannu jäi edelleen märskorille saadakseen ensimäisenä nähdä kotikaupunkinsa, josta hän oli ollut ainoastaan kolmisen viikkoa poissa, mutta jonne hän ikävöitsi aivankuin ei olisi sitä vuosikausiin nähnyt. Hän oh pitkän solakka kaksikymmenvuotias ja oli hän melkein lapsuudestaan saakka elänyt enovainajansa perheessä, sillä isä, joka oli ollut piispa Maunu Särkilahden palveluksessa, oli kaatunut venäläissodan aikana Viipurin puolustuksessa ja äiti oli seurannut häntä hautaan vuosi sen jälkeen. Eno, jolla oli vain yksi tytär, Hannua kahta vuotta nuorempi Kirsti, oli tahtonut kasvattaa hänestä kauppaliikkeensä jatkajan ja siinä tarkotuksessa oli hän jo varhain saanut seurata enoaan Saksan ja Tukholman matkoilla. Kuollessaan kaksi vuotta takaperin oli eno ilmottanut toivonsa olevan, että Hannu ja Kirsti liittyisivät yhteen. Heitä olikin jo pienestä alkaen katsottu kuin luonnostaan yhteen kuuluviksi ja siltä kannalta he olivat itsekin tottuneet asian ottamaan. Mutta varsinaisen rakkaudentunteen oli Hannu huomannut vasta viime talvena itsessään heräävän. Kirstiä oli alkanut lähennellä erään saksalaisen poika, suunnilleen Hannun ikäinen Arent van Asken, ja sikäli kuin Kirsti osotti tälle suopeuttaan, esiintyi hän kylmäkiskoisesti Hannua kohtaan. Tämä oli ikäänkuin avannut Hannun silmät näkemään, kuinka kaunis Kirsti oikeastaan olikaan ja mitä kaikkia hyviä ominaisuuksia hänen suloiseen olemukseensa kuului. Ja mitä enemmän Kirsti tuntui hänestä etääntyvän, sitä viehättävämmäksi tyttö kävi Hannun silmissä.
Kun merisisseistä ei enää ollut vaaraa, palasi Kirstin kuva taas Hannun mieleen. Suloisen tuskallisesti ailahti hänen rinnassaan ja hetkittäisin saattoi hänestä tuntua, että se on Kirsti, joka näkymättömin sitein vetää Turkua kohti häntä ja hänen mukanaan koko laivaa. Hän veti voimakkaasti itseensä meren ja suolan tuoksua ja antoi katseensa liitää lehtevästä rannikkosaaresta toiseen. Märskori huojui määrämittaisesti, tuuli suhisi purjeissa ja pani hulmuamaan hänen pitkän vaalean tukkansa. Pyhä Christofer keulassa nousi ja laski aivankuin se olisi ääneti kumarrellut joillekin näkymättömille olennoille aaltojen harjoilla.