— Naantalissa, ja kyllä luostarisisaret hänestä huolta pitävät. Siellä on minunkin muorini ja muutamia muita pelastuneita. Päästyämme jokea myöten turvaan, kulimme silloin yötä myöten Naantaliin ja saimme kaikki luostarissa katon päämme päälle. Ja kun pelättiin vihollisen sinnekin tulevan, lähetti abbedissa pari munkkia viemään kaikki käsillä olevat rahat Turkuun vainolaisen lepyttimiksi. Eikä vihollista sinnepäin kuulunut, vaikka koko luostari oli yötä päivää pelon ja kauhun vallassa, kun täältä yhtä menoa kaameat tulipalot loimottivat.
— Hänet siis joku pelasti, kun minä kaaduin? — kysyi Hannu, joka tunsi taivaalleen valonsäteen pilkahtaneen, kuullessaan Kirstin pelastuneen.
— Nuori van Asken hänet kantoi venheeseen juuri kun olimme rannasta lähdössä, — vastasi vanha tynnyrintekijämestari ja katsoi häneen omituisesti.
— Arentko? — lausui Hannu hitaasti ikäänkuin koettaen palauttaa muistiinsa jotakin hämärää ja haihtuvaa.
— Niin. Mutta kuinka sinä oikein kaaduit? Eihän meidän kintereillämme pitänyt olla tanskalaisia.
— Minua lyötiin takaapäin päähän. Muuta en muista.
— Millä sinua lyötiin? Ei kaiketi miekalla eikä hilporilla, sillä silloin et arvatenkaan siinä seisoisi.
— Tottakai nyrkillä, koska minulla ei ollut verihaavaakaan päässä.
— Asken kertoi juutilaisen kaataneen sinut juuri kun hän juoksi paikalle. Silloin oli hän surmannut juutilaisen ja temmannut Kirstin syliinsä.
Hannu mietti hetken ja sanoi sitten kuin havahtuen: