Torilla erosi Murainen Hannusta ja meni raatihuoneelle, jonne haudalla olleet kokoontuivat neuvottelemaan, mistä laidasta ja millä keinoin elämä oli uudelleen alettava. Mutta Hannu päätti heti suoraa päätä lähteä Naantaliin.
Kirsti oli vielä sairaana, vaikka ei hourannut enää. Hän oli tavattoman kalpea ja hänen lapselliset silmänsä olivat kuin suurentuneet. Sellaisena näytti hän Hannusta entistä kauniimmalta. Kasvinveljen nähdessään huudahti Kirsti hämmästyksestä samalla kuin heikko puna kohosi hänen kasvoilleen. Kun Hannu kumartui hänen puoleensa, kietoi hän kätensä hänen kaulaansa, mutta purskahti sitten itkuun ja sanoi:
— Annatko sinä, Hannu, minulle koskaan anteeksi, kun minä olen ollut sinulle niin ilkeä? Sinua minä olen aina rakastanut, mutta kun meitä pidettiin aina toisillemme kuuluvina, tahdoin minä näyttää, ettei se niin vain itsestään selvää ole. Arent on konna enkä minä tosissani ole hänestä koskaan välittänyt, vaikka sinua kiusatakseni olenkin ollut hänestä pitävinäni. Olen rukoillut sitä Jumalan äidiltä anteeksi ja sinun ja äidin sielujen puolesta olen rukoillut, sillä luulin sinunkin saaneen surmasi.
Hannu pyyhki kyyneleitä hänen silmistään ja tunsi rinnassaan samanlaisen onnen tulvahduksen kuin pari viikkoa sitten märskorilla seisoessaan ja kotikaupunkia lähestyessään.
— Älä itke, Kirsti, — kuiskasi hän, — alotamme elämän uudestaan ja kaikki muuttuu vielä hyväksi.
— Mutta äiti, äiti! — purskahti taas itkuun Kirsti, jonka mieleen oli palannut kaamea kuva äidin kuolemasta, — hän ei päässyt edes siunattuun maahan lepäämään.
— Minä kaivan tuhkan seasta hänen jäännöksensä ja toimitan ne hautaan, — sanoi Hannu edes jollakin Kirstiä lohduttaakseen.
Samalla juolahti hänen mieleensä jotakin ja hän huudahti:
— Kuulehan, Kirsti, tiedätkö missä äitisi säilytti liikoja rahoja?
— En! — vastasi Kirsti ihmeissään.