* * * * *
Päivä alkoi valeta — toukokuun 23 päivä 1522. Nukuttuaan vain muutaman tunnin nousi Hannu laivankannelle, jossa maston juurella seisoi ainoastaan yövartija liikkumatonna ja sarkakauhtanaansa kääriytyneenä. Luotoja ja salmia peitti vielä usvainen hämy ja laiva keinui hiljalleen mainingissa. Ympärillä lenteli kalalokkeja ja triiek! triiek! huutelivat toisilleen valkorintaiset tiirat. Etäämpää kuului hylkeen omituinen, surumielinen juorotus. Lähimmällä luodolla näkyi vaalenevaa taivaanrantaa vasten savupatsas, joka harmaasta kalastajamökistä nousi kuin suoraan kalliosta. Se kallistui länttä kohti ja siihen hetken tuiotettuaan sanoi yövartija:
— Rupeaa idästä tuulemaan. Taidamme tästä piankin päästä liikkeelle, kun jäätkin ovat yöllä hävinneet näkyvistä.
Hannu ei vastannut mitään. Hän seisoi laivan parrasta vasten ja tuiotti aaltoihin, jotka hiljaa liputtelivat laitoihin. »Tänään minä siis saan tulla luoksenne», sanoi hän itsekseen, ajatellen Kirstiä ja lapsiaan sekä äsken näkemäänsä unta. Kirsti oli keinunut läpikuultavalla pienellä jäälautalla, pidellen kummallakin käsivarrellaan pientä äskensyntynyttä, ja kaikki kolme he olivat viittoneet hänelle. Laiva oli täysin purjein kiitänyt kohti, mutta jäälautta oli paennut edellä, kunnes laiva oli yhtäkkiä ankarasti tärähtänyt ja alkanut vajota, jolloin lauttakin oli kadonnut aaltoihin. »Ei minulla täällä enää mitään olekaan, mielelläni minä jo tulen luoksenne», lopetti Hannu mietteensä, kun kuuli samassa kannelle johtavien portaiden narisevan jonkun askelista.
Luukusta kohosi vähitellen näkyviin pitkään, mustaan kaapuun ja mustaan samettipäähineeseen puettu mies, jonka ikää oli vaikea ulkonäöstä päättää. Hänen hienopiirteisissä parrattomissa kasvoissaan ja koko olemuksessaan oli jotakin nuorekasta ja hentoa ja samalla sentään vanhaa ja väsähtänyttä. Silmät olivat raskaat ja uneksivat ja ohimoilla näkyvä tukka oli harmaa. Hän oli piispa Arvid Kurki, joka varhaisimmassa nuoruudessaan oli saanut olla todistajana kamalaan näytökseen isänsä kartanossa Laukossa ja joka nyt alun toistakymmentä vuotta oli seisonut Suomen kirkon peräsimessä, koettaen sitä parhaimpansa mukaan ohjata ajan myrskyissä. Varjellakseen pahemmilta onnettomuuksilta kirkkoaan ja kansaansa, jonka etujen ensimäinen ja lähin valvoja hän edeltäjäinsä tavalla tunsi olevansa, oli hän koettanut osottaa kuuliaisuutta tyrannia kohtaan. Mutta lopulta oli se tie käynyt mahdottomaksi kulkea ja pari kuukautta sitten oli hän julkisesti liittynyt kuninkaan vihollisiin ja antanut apuaan Kustaa Vaasan joukoille, jotka piirittivät Turun linnaa. Mutta kun Söyrinki Norby lähestyi tanskalaisen laivastonsa kanssa Turkua, silloin oli piispa tuntenut Kuusiston turvattomaksi ja lähtenyt maitse Etelä-Pohjanmaalle, mukanaan muutamia kaniikkeja sekä Turun seudun aateliskartanoista joukko rouvia ja neitoja, jotka eivät tahtoneet jäädä alttiiksi vihollisen väkivallalle. Hannu oli läpi saariston ja tanskalaisten nenän ediste tuonut laivan Närpiöön, jossa piispa seurueineen oli eilen noussut siihen purjehtiakseen Ruotsiin. Sumun ja ajojäiden takia oli kulkeuduttu Korsnäsin saaristoon ja ankkuroitu yöksi lähelle Bergötä.
— Kuinka näyttää, voimmeko tänään jatkaa matkaa paremmalla menestyksellä? —- kysyi piispa Hannua tervehdittyään.
— Näyttää rupeavan idästä tuulemaan ja silloin me saamme myötätuulen tai hyvän laitasen, jos pyrimme Upplannin rannikkoa kohti.
— Parempi olisi sinne päästä. Mutta luuletteko ennen iltaa voitavan sitä matkaa suorittaa?
— Riippuu siitä minkälaisen tuulen saamme ja kuinka paljon ajojäistä on vastusta.
Piispa käveli muutamaan kertaan ääneti laivan kannen yli ja sanoi sitten enemmän itsekseen kuin Hannulle: