Hän nousi vaivaloisesti seisoalleen ja lähti sakaristosta. Portaille tullessaan näki hän edessään kirkkopihalla kaksi mustiin kaapuihin puettua miestä, joista vasta ylennyt kuu loi pitkät varjot. Toinen miehistä oli pitkä ja hoikka ja piispa tunsi hänet sekä ryhdistä että äänestä, kun hän hiljaa puheli toverinsa kanssa. Hän viivähti hetkisen pimennossa portailla ja tunsi kuin vastenmielisyyttä lähetä miehiä, joiden hän arvasi vartovan häntä. »Mutta sitten lepään kyllikseni, kun pääsen tuonne kirkon alle», ajatteli hän ja astui alas portailta.
Miehet tervehtivät häntä kunnioittavasti ja pitempi sanoi:
— Vaikka onkin jo myöhäinen, halusimme teitä, isä, tavata vielä erään asian takia.
Hän oli maisteri Pietari Särkilahti ja hänen toverinsa oli dominikaaniluostarin priiori, nuori Mikael Karpalainen.
—- Käykäämme sisälle luokseni, niin saamme hetkisen puhella, — sanoi piispa ystävällisesti ja ääneti lähtivät he piispantaloa kohti.
Kun he olivat tulleet huoneeseen ja piispa istahtanut tuoliinsa, sanoi hän Karpalaiseen kääntyen:
— No, poikani, oletko jo tehnyt lopullisen päätöksen?
— Minä olen nyt päättänyt jättää luostarin.
Piispan kasvoilla kuvastui pieni pettymys, kun hän virkkoi:
— Et siis voi luopua Magdalenastasi?