Hoitajaveli, joka oli yrittänyt lukemistaan jatkamaan, höristi korviaan. Mutta sairas jatkoi hetken kuluttua suomeksi ja melkein huutamalla:
— Tahdon nauttia sinun lempesi suloutta, vaikka koko pyhimysten joukko minua siitä kieltäisi. Tahdon salaa sinua syleillä, jollei minun sallita julkisesti sinua vaimokseni sanoa.
Hoitajaveljen kasvot ilmaisivat pettymystä ja viekkaasti kysyi hän:
— Quid dicis? Cur non latine loqueris? [Mitä sanot? Mikset puhu latinaa?]
Ja aivankuin uteliasta kaitsijaansa totellen jatkoi sairas puoleksi laulavalla äänellä:
— Jam, dulcis amica, venito, quam sicut cor meum diligo. Intra cubiculum meum ornamentis cunctis onustum. — — — — — — Sine te non potero vivere; jam decet amorem perficere.
[Jo tulen, armas ystäväni, sa jota lemmin kuin omaa sydäntäni. Käy sisään makuukammiooni, jonka monet koristukset täyttävät. — Ilman sinua en voi elää: on jo aika tehdä tosi lemmestämme.]
Sairas kavahti nyt istumaan, nauroi hurjasti ja alkoi juopuneen äänellä hoilottaa:
— Magis quam ecclesiam diligo tabernam, ipsam nullo tempore sprevi neque spernam.
[Enemmän kuin kirkkoa rakastan kapakkaa; sitä en ole koskaan halveksinut enkä halveksi.]