Pihaan päästyään silmäili majuri joka ilmansuunnalle, tarkasteli alallaan pysyvää tuuliviiriä tallinpäädyssä ja seurasi sitten katseellaan kurkiparvea, kunnes se häipyi näkyvistä. Alakuloinen ikävä yritti taas purkautua pitkään haukotukseen, mutta se keskeytyi kuitenkin alkuunsa, kun hän merenrantaan vievää tietä pitkin näki lähenevän vieraan. Se astui keveästi ja terävään ja näytti herrasmieheltä. Hyvillään asettui majuri kuistille istumaan ja odottamaan tulijaa. »Astuu aivankuin Hommanäsiläinen», ajatteli majuri, »mutta ei suinkaan hän ole vielä ehtinyt Tukholmasta palata.» Mutta kun vieras oli päässyt pihaan, huomasi hän, että tulija oli kuin olikin Hommanäsin isäntä, kapteeni Tapani Löfving.
»Katsopas vain!» huudahti majuri ihastuneena ja nousi tulijaa tervehtimään. »Olen tässä ikävääni haukotellut ja katsellut joka ilmansuunnalle, eikö mistään näkyisi tulevaksi puhekumppania ja nyt tulit sinä, veikko, kuin taivaasta pudoten. Mutta kuinka sinä olet ehtinyt jo Tukholmasta palata?»
»Hm, minä olen jo siksi monesti ja monenlaisella kyydillä kulkenut Turun ja Tukholman välin, ettei se matka minulta pitkiä aikoja vie», vastasi Löfving. »Jo toissa päivänä palasin kotiin ja koska arvelin veljen täällä kovin kaipaavan shakkitoveria, niin päätin pistäytyä tuomaan Tukholman terveisiä.»
»Siinä teit sinä sangen veljellisesti, sillä kovin pitkiksi venyvät nämä syysillat. Terve tulemastas vielä kerran ja käykäämme nyt sisälle ottamaan tilkkanen vasta käynyttä oluttamme.»
He astuivat majurin omaan huoneeseen, jonka kalustoon kuului melkein koko seinän pituinen, kulunut nahkasohva, pari keinutuolia, shakkipöytä ja piippuhylly. Seinällä riippui majurin miekka, pari pistoolia ja musketti sekä kaksi kuparipiirrosta, joista toinen esitti Kaarle kahdettatoista rusoposkisena nuorukaisena, päässä tuuhea peruukki.
Saatuaan piiput palamaan istuutuivat he vastapäätä toisiaan ja majuri kysyi:
»Tokko hyödyit mitään Tukholman matkastasi?»
»En kerrassaan mitään», vastasi Löfving. »Palasin sieltä päinvastoin matkakulujani köyhempänä.»
Löfving oli myöskin niitä unhotettuja suomalaisia karoliineja, jotka isonvihan jälkeen saivat nälkää nähdä. Hänet oli kyllä korotettu kapteeniksi, mutta mitään paikkaa vastaavine tuloineen hänelle ei ollut löytynyt. Yli puolikymmentä vuotta oli hän elellyt ulkomaillakin, missä hänen ansionsa paremmin tunnustettiin. Holsteinin herttua oli näet maksanut hänelle kuutena vuotena eläkettä. Kun Ruotsin hallitus ei hänen uudistettuihin pyyntöihinsä ollut mitään vastannut, oli hän lopulta pyytänyt eroa Ruotsin alamaisuudesta, mennäkseen syntymäkaupunkiinsa Narvaan ja ruvetakseen Venäjän palvelukseen. Tämä oli vihdoinkin auttanut sen verran, että hänelle oli annettu elinajakseen Hommanäsin tila Porvoon pitäjässä. Miekkamiehenä kiireestä kantapäähän oli hän tietysti ottanut osaa viime sotaan, vaikkakin ilman minkäänlaista palkkaa. Olipa hänet kerran suorapuheisuutensa takia sekä epäiltynä sotilasten kiihottamisesta vangittukin ja oli hän saanut viisi kuukautta virua kahleissa Hämeenlinnassa. Sieltä jotenkuten vapaaksi päästyään sekä Tukholmassa itsensä puhdistettuaan oli hän ehtinyt vielä mukaan tuon onnettoman sodan loppunäytöksiin, puhdistaen muun muassa Hailuodon vihollisista. Rauhan tultua oli hän taas elellyt maatilallaan. Mutta kun tuo pieni ja huonossa kunnossa oleva tila ei antanut riittävätä leipää hänen perheelleen, oli hän päättänyt vielä kerran kääntyä vallanpitäjien puoleen, anoen arvoaan vastaavaa upseerinvirkaa tuloineen tai eläkettä. Paremmin onnistuakseen oli hän ystävänsä Sprengtportin neuvosta lähtenyt itse persoonallisesti Tukholmaan.
»Hallitusherroilla on siellä tärkeämpääkin tehtävää kuin muistaa meitä maan matosia täällä Suomen puolella», jatkoi Löfving. »Siellä käy muuten kaikki entiseen tapaan. Hatut taistelevat myssyjä ja myssyt hattuja vastaan ja vastapuoluelaisen kunnia ei siellä paljon paina. Myssyihin sitä mekin luimme itsemme takavuosina, he kun vastustivat sen järjettömän viime sodan alkamista, mutta tällä matkallani tulin huomaamaan, että samanlaisia juonimaakareita ne ovat molemmat, niin että tästä puolin minä en aio pitää suden paremmin kuin lampaankaan puolta.»