»Aijai, sinä pieni politikoitsija, mitä vaarallisia oppeja sinä julistat!» torui isä hellästi. »Tule tänne nyt tervehtimään setä Löfvingiä ja sitten saat mennä heti nukkumaan rangaistukseksi siitä, että sekaannut vanhempain keskusteluun.»
Kun Yrjö Maunu oli lähtenyt huoneesta, virkkoi Löfving:
»Siinä me sen nyt kuulimme. Onhan kirjotettu, että lasten ja imeväisten suusta olet sinä totuuden valmistanut.»
»Sinä, veikko, olet aina sangen herkkä kaikellaisille ennustuksille ja unennäöille», naurahti Sprengtport. »Mutta joka tapauksessa saa Yrjö Maunu, jos hänellä elämän päiviä riittää, nähdä ja kokea paljon sellaista, josta meillä voi olla ainoastaan omat aavistuksemme. Niin, niin, tulevan sukupolven tehtäväksi jää uuden Suomen luominen. Me olemme jo tehtävämme tehneet ja saamme rauhassa odottaa viimeistä lähtökäskyä. Ja nyt shakkilaudan ääreen.»
He siirsivät tuolinsa lähemmäs pöytää ja alkoivat syysillan hämärtyessä asetella nappuloita paikoilleen.
Siteet katkeavat
»Hyvät herrat, jos minä olisin alusta alkain saanut olla ylimpänä määrääjänä, niin me olisimme tällä hetkellä vielä koreasti Suomen mantereella, niin, sen eteläosassa, ja Ruotsi olisi vielä pitkiksi ajoiksi pysyttänyt Suomen yhteydessään.»
Nämä sanat lausui maaliskuun 16 päivän iltana v. 1809 kenraalimajuri v. Döbeln kävellen tuimasti edestakaisin Eckeröön pappilan salissa. Hän viskasi hansikkaansa vihaisesti pöydälle, kohensi sidettä otsallaan ja alahuuli yrmysti esiin työntyneenä jatkoi kävelyään. Hänen kuulijansa, esikuntapäällikkö eversti Schultzenheim sekä armeijaosaston intendentti eversti Fock hätkähtivät tästä odottamattomasta purkauksesta ja kumpikin etsi turhaan soveliaita sanoja vastaukseksi tähän päällikkönsä omituiseen ja arkaluontoiseen väitteeseen.
Viime päivinä olivat tapaukset seuranneet nopeasti toisiaan. Döbeln oli pienine armeijoineen varustautunut lujaan puolustusasemaan Ahvenan mantereelle, jota venäläisten uusi ylipäällikkö, kenraali Knorring, mukanaan itse sotaministeri Araktshejeff, läheni suurine valtausarmeijoineen. Heidän tarkotuksenaan oli marssia suoraa päätä Tukholmaan ja pakottaa siellä Ruotsi rauhantekoon. Neljä päivää sitten oli v. Döbeln, kuultuaan venäläisten lähenevän kolmelta suunnalta, pitänyt pääkortteerissaan Jomalassa tulisen puheen joukoilleen, kehottaen heitä puolustautumaan viimeiseen saakka. Mutta pari päivää sen jälkeen, kun kaikki oli jo valmiina taistelua varten, oli hän saanut Tukholmasta herttua Kaarlen ja Adlercreutzin allekirjottaman kirjeen, jossa ilmotettiin, että kuningas oli erotettu valtaistuimelta sekä käskettiin hänen viipymättä peräyttää joukkonsa Ruotsin mantereelle. Tästä tiedonannosta oli hän silmittömästi suuttunut, sillä niin kykenemättömäksi hallitusta hoitamaan kuin hän tiesikin kuninkaan, oli hän kuitenkin saattanut toivoa sodan pitkittymistä sekä jotakin onnellista käännettä tapausten kulussa niin kauan kuin itsepäinen Kustaa Aadolf oli hallituksen ohjaksissa. Mutta nyt seuraisi varmasti pikainen ja tölppö rauha sekä samalla Suomen luovuttaminen Venäjälle.
Tulistuksissaan tästä odottamattomasta asiain käänteestä oli hän lähettänyt Tukholmaan eronpyynnin päällikkyydestä. Mutta sitä odottaessaan täytyi hänen kumminkin totella saamiaan määräyksiä. Niin katkeraa kuin hänestä olikin miekan lyönnittä jättää tämä viimeinen kolkka Suomen suuriruhtinaskunnasta, ryhtyi hän kuitenkin järjestämään peräytymisretkeä. Joukot saivat käskyn kokoontua Eckerööhön, josta sitten lähdettäisiin tuolle nelipenikulmaiselle taipaleelle Ahvenanmeren yli.