»Tepä sen sanoitte!» huudahti Döbeln ja jäi tuijottamaan intendenttiään silmiin. — »Miksi en minä sitä tehnyt, vaikka se lakkaamatta eli mielessäni ja vaikka minä tunsin niin hyvin omat voimani kuin ulkonaiset olosuhteet monta kertaa myötäisiksi vallankeikaukselle? Olihan sille hyvä maaperä siinä katkeruudessa, joka jäyti useimpain mieltä armeijassa, kun asiain nähtiin menevän päinvastoin kuin niiden olisi pitänyt. Ja kuitenkaan ei kukaan tehnyt pienintäkään yritystä. Oliko se saamattomuutta? En tiedä, mutta ainakin minut valtasi ratkaisevina hetkinä omituinen raukeemus, aivan kuin jotakin näkymätöntä olisi tullut siihen väliin.»
Syntyi pitempi äänettömyys, minkä kestäessä Döbelnin katse levotonna harhaili tyhjyydessä, kuin etsien selitystä sille salaperäiselle, joka oli estänyt häntä ratkaisun hetkinä toimimasta.
»Se oli kohtalo», keskeytti vihdoin Schultzenheim hiljaisuuden.
»Niin juuri, kohtalo se oli, itse Fatum!» huudahti Döbeln, pyörähti sitten kantapäällään ja jatkoi, äänessään tyyntynyt ja alistuvainen sävy: »Kohtalon vallat olivat päättäneet erottaa Suomen Ruotsista ja siihen me, maan matoset, olemme saaneet tyytyä. Kohtaloa vastaan on itse Bonapartekin voimaton, niin loistava sotapäällikkö kuin hän onkin.»
Hetken kuluttua oli Döbelnin äänessä sen tavallinen kylmähkö sävy, kun hän lausui:
»Niin, huomenna meidän, viimeisten ruotsalaisten, on jätettävä tämä viimeinen lieve Suomen maata. Sitä ennen meille on kuitenkin suotu yhden yön lepo.»
Hän toivotti hyvää yötä ja enempää puhumatta poistui makuuhuoneeseensa.
* * * * *
Kovan lumipyryn ja pakkasen vallitessa lähtivät seuraavana aamuna viimeiset v. Döbelnin joukot hyvässä järjestyksessä marssimaan länttä kohti. Kuormasto ja tykistö olivat jo aikasemmin lähteneet liikkeelle. Itse Döbeln kulki esikuntineen jälkijoukossa.