Mutta tuntiessaan tuon haamun kaltaisen olennon omaksi kirkkoherrakseen tekivät seurakuntalaiset kammoksuen ristinmerkkejä ja vetäytyivät kiiruusti takaisin metsiin.
Huomatessaan kylän jälleen autioksi ja äänettömäksi jatkoi herra Henrik kellojen soittamista. Aamusta iltaan kaikui siten kellonsoitto. Ja kun metsissä piileskelevät seurakuntalaiset myöhäisinä myrskyiltoina kuulivat kellojen kumeasti moikuvan, tekivät he kammoksuen ristinmerkkejä ja rukoilivat pyhää Henrikkiä suojakseen.
Mutta vihdoin lakkasivat kellot soimasta ja kun asukkaat talven tullen palasivat kylään, ei herra Henrikiä näkynyt missään. Eivätkä he sen koommin kuulleet kirkkoherrastaan. Hän oli lähtenyt jälleen harhailemaan ja häipynyt niiden onnettomien joukkoon, jotka itseään kiduttavina katumuksen tekijöinä ja suurten onnettomuuksien ruhjomina mielipuolina kiertelivät maata.
Uusi sielunpaimen.
Herran vuonna 1530 tekivät Kalajoen pitäjän miehet sangen pakanallisen teon: he surmasivat oman sielunpaimenensa. Vaikka elettiinkin uskonnollisessa murroskaudessa, eivät tähän papinmurhaan olleet kumminkaan syynä mitkään uskonnolliset seikat, vaan aiheutti sen varsin tavallinen ja arkipäiväinen riita.
Kalajokelaisilla oli muutamia vuosia ollut pappina herra Mikael, joka kuului Tavastien ylimyssukuun. Aatelisvaistojaan noudattaen sorti hän kansaa ja pyrki kiskomaan liikoja veroja. Mutta tällöin jo piti paikkansa sananlasku, että aateliset ja kravut eivät menesty Pohjanmaalla. Ja niinpä tapahtui eräänä päivänä, että pappilan rannassa Hylkikiven luona, jossa mereltä palaavain pyyntimiesten oli tapana maihin laskea, syntyi kiivas riita hylkeenpyytäjäin ja herra Mikaelin kesken, joka miehineen oli laskeutunut rantaan periäkseen kymmenykset saaliista. Riita kehittyi lopulta käsirysyksi ja siinä tappelun tiimellyksessä sai herra Mikael surmansa.
Nyt saivat kalajokelaiset olla joitakin aikoja ilman pappia. Mutta kun tieto tapahtumasta ennätti kuninkaan korville, suuttui hän kovin ja käski Martti-piispan lähettää Tavastin sijalle sellaisen papin, joka pystyisi pitämään villit kalajokelaiset terveellisessä kurissa. Kuninkaan oli kuitenkin helpompi antaa käskynsä kuin piispan panna se toimeen, sillä yksikään pappismies ei ollut juuri halukas lähtemään sielunpaimeneksi mokomaan seurakuntaan. Mutta joku täytyi lopultakin saada edustamaan kirkon arvovaltaa Kalajoella, sillä muutoin sen asukkaat uhkasivat painua takaisin pakanuuden pimeyteen.
Vihdoin ilmestyi eräs tarjokas. Se oli Turussa yleisesti tunnettu teini Gregorius Henrici Keiraskius. Hän ei suinkaan ollut enää mikään poikanulikka, sillä iäkkäänä kouluun tultuaan oli hän siellä venynyt kohta kymmenisen vuotta. Hänen täysipartainen, hartiakas ja täyteläinen muotonsa osotti, että hän viihtyi paljon mieluummin olutkrouveissa kuin kirjan ääressä ja että hänestä oli hauskempaa mellastaa öisissä katutappeluissa tai tehdä kaikenlaisia kepposia kunnon porvareille kuin istua koulutuvassa raamatun alkukieliä tutkimassa. Rauhaa rakastavat porvarit olivat senkin seitsemän kertaa mananneet tämän oluenkarvaisen Apollon pojan sinne missä pippuri kasvaa, mutta siitä huolimatta oli hän vuodenajan säännöllisyydellä palannut joka syksy Turkuun.
Nyt tarjoutui hän siis villien kalajokelaisten sielunpaimeneksi. Piispaa ja kapitulin jäseniä tosin hieman arvelutti ottaa vastaan tämän kunnianarvoisan papinehdokkaan tarjousta, mutta kun valinnan varaa ei ollut ja kun koulunjohtaja, päästäkseen viimeinkin tästä iäisestä oppilastaan ja niistä valituksista, joita porvarit yhtämittaa juoksivat hänestä tekemässä, selitti hänet kutakuinkin kypsäksi pääsemään koulusta, päättivät he hyväksyä hänet kysymyksen alaiseen virkaan. Olihan sitäpaitsi syytä toivoa, että hän tuohon vastuunalaiseen virkaan astuttuaan jättäisi ilkivaltaiset tapansa ja muuttuisi elämänvaelluksessaan vakaammaksi. Sellaistahan oli usein ennenkin tapahtunut.
Papinkokelas Gregorius Henrikinpoika Keiraskius laskettiin siis koulusta, vihittiin papiksi ja valtuutettiin hoitamaan Kalajoen kirkkoherran virkaa. Porvarit mielissään siitä, että kaupunki vihdoinkin pääsi hänestä ainaiseksi, keräsivät keskuudestaan hänelle joltisenkin rahasumman matkavaroiksi. Niillä hankki dominus Gregorius tuliluikun, puolikymmentä suurta ja äkäistä susikoiraa, palkkasi hartevan rengin ja lähti niin matkalle etäiseen seurakuntaansa.