Mutta herra Gregorius oli tällä välin kiinnittänyt katseensa hänen konttiinsa, jonka kielen alta pisti näkyviin ketunhäntä. Hän pysäytti nyt Junno Junnonpojan kysymällä:
»Mutta mitäs sinulla on tuolla kontissasi?»
»Pari ketunnahkaa vain sekä lisäksi nippu oravannahkoja.»
»Olkoon menneeksi, kyllä minä suostun niidenkin hinnasta toimittamaan kasteen», ehätti herra Gregorius sanomaan.
»Mutta eivät ne nyt joutaisi siihen tarkotukseen», selitti Junno Junnonpoika hämillään. »Niillä piti meidän vaihettaa suoloja, kun entiset ovat aivan lopussa.»
Hän neuvotteli jälleen hiljaa vaimonsa kanssa ja jatkoi sitten:
»Niin että kyllä se pojan kastaminen saa nyt jäädä sikseen.»
Sen sanottuaan kääntyi hän lähteäkseen. Mutta tuskin oli hän ehtinyt ottaa kahta askelta, kun hänet tällä kertaa pysäytti koiralauma, joka isäntänsä viittauksesta vihaisesti muristen ja hampaitaan näytellen ympäröitsi hänet vaimoineen ja poikineen.
»Vai niin, että sinä aiot jättää lapsesi pakanaksi?» ärjyi herra Gregorius. »Mutta sitä minä en aio sallia! Minut ovat kuninkaallinen majesteetti ja piispa asettaneet teitä kaitsemaan ja minun on vastattava heille siitä, ettei seurakunnassa löydy pakanoita. Suorita siis siekailematta ulostekosi ja anna lapsesi kastettavaksi!»
Kun Junno Junnonpoika näytti vieläkin empivän, antoi herra Gregorius vihjauksen koirilleen, jotka yhä äkäisemmin muristen siirtyivät pari askelta lähemmäs. Tällä välin oli renkikin jättänyt portinpielen ja asettui nyt isäntänsä rinnalle, kädessään heinähanko. Aseman muuttuessa näin uhkaavaksi, harkitsi Junno Junnonpoika viisaimmaksi laskea kontin selästään sekä tyhjentää sen sisällön herra Gregoriukselle. Tämä osotti huomattavia lauhtumisen merkkejä ja komentaen koirat poistumaan ojensi hän turkikset rengille sekä lausui: