»Ei vainen olekaan», myönsi Skarppi. »Ja jos siellä ryssänlimppua liekin vähän varavammin, niin onpa sitä viljemmin sairautta. Ainakin neljäkymmentä ruumista kantoivat he tämänkin päivän kuluessa leirinsä ulkopuolelle. Se säästää meidän ruutiamme, ja jos sellaista jatkuu vielä parin viikon ajan, niin luulenpa, että me jo vapaasti pääsemme muonaa ja polttopuita hankkimaan.»
Tällainen puhe oli hunajaa Fieandtin sydämelle ja tyytyväisenä virkkoi hän:
»Niin, varmasti pääsemmekin ja siinä toivossapa me hyvin voimme hieman paastotakin.»
Hän lähti kiertelemään edelleen muureja, nähdäkseen olivatko vartiat kaikkialla paikallaan ja oliko vihollinen millään puolen vehkeilemässä.
Tarkastuksen päätettyään laskeusi hän linnanpihalle, jossa kaikenlaisen rojun ohella oli pari pientä halkopinoa — ainoat jälellä olevat polttopuut. Eräs pakolaisista laittoi toisen pinon ääressä itselleen halkosylyystä.
»Minne niitä?» kysyi Fieandt äreästi.
»Komentantin omaan huoneeseen», vastasi mies. »Rouva pyysi tuomaan.»
»Pienempikin sylyys riittää», sanoi Fieandt ja jatkoi kulkuaan toisen kylkirakennuksen alakertaan, jonne pakolaiset oli sijotettu.
Se oli avara holvikattoinen halli, johon hän nyt tuli. Pitkin seinustoja oli olkipahnoja, joilla makaili tai istuskeli sekaisin miehiä, naisia ja lapsia. Kaikkien kasvoilla oli alakuloinen tai synkkä ilme ja ainoastaan jotkut naisista kummittelivat jonkunlaista käsityötä. Paksut kiviseinät olivat monesta kohti kuuran peitossa ja huoneessa oli niin kylmä, että hengitys muuttui usvaksi. Kenellä oli turkki tai muu vahvempi päällysvaate, hän oli kietonut sen visusti ympärilleen. Joka puolelta kuului lasten itkua ja sairasten voihkinaa.
Pelokkaana seurasi jokaisen katse linnankomentajaa, jonka ankaruutta he olivat saaneet alunpitäin tuntea. Sairaat hiljensivät valituksiaan ja äidit koettivat tyynnytellä lapsiaan. Ääneti astui Fieandt muutaman askeleen peremmäs ja pysähtyi sitten ympärilleen tarkastelemaan.