»Oletko sinä sattunut koskaan kuulemaan, kuinka suomalaiset rakuunat puolisen sataa vuotta sitten tekivät Tycoczin linnassa Puolassa, huomatessaan etteivät voi kauemmin pitää linnaa hallussaan?» vastasi Fieandt uudella kysymyksellä ja kun rouva oli vastannut kieltävästi, jatkoi hän: »He antoivat vihollisten tulla linnaan ja räjähyttivät sen sitten ilmaan.»
»Mutta … en ymmärrä vieläkään sinun tarkotustasi», änkytti rouva, joka kuitenkin aavisti, mihin hänen miehensä tahtoi tulla.
»Meillä on varastossa vielä kaksitoista tynnyriä ruutia ja viikkoa kauemmin me emme kykene enää linnaa puolustamaan.»
Tätä sanoessaan katsoi Fieandt tutkivasti vaimoonsa, joka huomattavasti kalpeni. Mitään hän ei kuitenkaan ehtinyt vastata, kun ovelle samalla koputettiin.
Sisään astui rovasti Erik Cajanus. Hän oli oppinut ja kielitaitoinen mies sekä etevä saarnaaja, olennoltaan kunnioitusta herättävä ja harvinaisen kookas. Vaikka olikin vasta jonkun verran yli viidenkymmenen, oli hän sentään jo harmaatukkainen. Mutta hän oli ehtinyt kokea jo monta kovaa: suurten nälkävuotten kauhuja, sairautta ja vihollisen hävityksiä. Jo sarkasodan aikana oli hän menettänyt isoimman osan omaisuuttaan, ja viime vuonna, jolloin suurempi vihollisjoukko ensi kerran tuli Kajaanin tienoille, oli hänet perheensä kanssa ihan alastomaksi ryöstetty sekä pahoin pidelty. Hädin tuskin oli hän hengissä päässyt vihollisten käsistä sekä paennut senjälkeen perheensä ja toisten Paltamon pappien ynnä monien muiden seurakuntalaisten kanssa tänne Kajaanin linnaan.
Nähdessään rovasti Cajanuksen rypisti Fieandt kulmiaan. Mutta tulija lausui tyynesti:
»Näen, ettette ole hyvillänne minun tulostani ja minä pyydänkin anteeksi, että näin myöhäisellä hetkellä tulen häiritsemään yhdessäoloanne. Mutta kun pikainen lähtönne äsken katkaisi keskustelumme ja kun sydämelleni jäi vielä paljon sanottavaa, niin otin nyt vapauden tulla sitä jatkamaan.»
»Minusta nähden on turhaa jatkaa äskeistä keskusteluamme, sillä minun mielipiteeni ei muutu siitä, mitä jo sanoin», vastasi Fieandt.
Välittämättä näistä kylmistä sanoista jatkoi rovasti:
»Olin juuri ripittämässä erästä sairasta, joka kohta ehtoollisen nautittuaan veti viimeisen henkäyksensä. Kuolevia on tähän saakka ollut joka päivän osalle ja tästä lähtien niitä tulee vielä useampia.»