Tämä rauhotti Fieandtia ja nyt ryhdyttiin toimiin kirjallisen sopimuksen aikaansaamiseksi. Illalla se oli valmiina molempien päälliköiden allekirjotuksin ja seuraavana aamuna piti linna luovutettaman.
Niin pian kun päivä oli valjennut, asettuivat venäläiset rintamaan kosken rannalle. Kohta sen jälkeen avattiin linnan iso portti selkosen selälleen ja kapteeni Fieandt marssi neljänkymmenen jälellä olevan miehensä kanssa ulos. Sotilasten univormuista oli ainoastaan rääsyjä jälellä, useilla oli käsi tai pää kääreissä ja jotkut ontuivat eteenpäin musketteihinsa nojaten. Heitä seurasi pakolaisten hajanainen ja paljon suurilukuisempi joukko. Siihen kuului kaiken ikäisiä ja säätyisiä henkilöitä, naiset kantaen itkeviä lapsia ja miehet raahaten kaikenlaisia kotoa pelastettuja arvotavaroita. Sairaat kulkivat toisiin nojautuneina ja muutamia heistä oli sijotettu kelkkoihin.
Kun tämä surullinen kulkue oli saapunut venäläisten rintaman eteen, seurasi tuo hyvin tunnettu näytös.
Kun vangittuja myöhemmin päivällä sullottiin rekiin, lausui Fieandt rovasti Cajanukselle:
»Totisesti minulla on nyt syy katua, etten pysynyt lujana alkuperäisessä päätöksessäni», virkkoi jälleen Fieandt.
»Ei niin, kapteeni, sillä vielä tästäkin uusi päivä selviää», vastasi Cajanus. »Joka tapauksessa me lähdemme täältä siveellisinä voittajina ja sellaisina kuuluu tulevaisuus meille.»
»Ja muista, Henrik, että meidän on ajateltava jälkeläisiämmekin», lisäsi hänen vaimonsa merkitsevästi.
Kitisten ja rytisten lähtivät täyteen sullotut reet liikkeelle, painuivat alas Oulujärven jäälle ja hävisivät vähitellen pakkassumuun.
Totinen fennofiili.
»Minä en huoli muusta kuin että olen suomalainen ja vaikka itse tuntematonna, toki saan kuulua mainioon kansaan.»