Taneli! Hänethän minä olen vallan unhottanut! välähti samalla
Frosteruksen mieleen.
Hänen ikä- ja opintotoverinsa Taneli Juslenius oli nimittäin äskettäin saapunut kaupunkiin ja Frosterus muisti kuulleensa, että hän oli tullut Uudestakaupungista istuen rattaille ladottujen kupariplootujen päällä, jotka hän oli kesän kuluessa ansainnut.
»Lähdenpä oitis hänen luokseen ja siksi aikaa voin sotahaarniskanikin panna pois», päätti hän ja suuntasi kulkunsa torin halki Vartiavuorelle päin, jonka kupeella Juslenius asui muutaman porvarinlesken hoidossa.
Kun hän astui matalaan huoneeseen, jonka lattia kallistui peränurkkaa kohti, istui Juslenius pöydän ääressä ja kiidätti hanhenkynää paperiarkilla. Pöydän kulmalla oli muutamien kirjojen vieressä kymmenkunta valmiiksi kirjotettua arkkia.
»Salve, amice!» huudahti Juslenius Frosteruksen nähdessään, kohosi pöydän äärestä ja riensi pudistamaan hänen kättään.
»Terve, sinä Pohjolan poika!» lisäsi hän, työntäen Frosteruksen istumaan pöydän viereen ja kaivaen arkustaan tupakkakartuusin sekä pari savipiippua.
»Sinä kirjotat väitöskirjaa?» virkahti Frosterus, kun piiput oli saatu savuamaan.
»Niin. Se oli minulla jo kesällä merillä ollessani pääpiirteissään valmiina täällä», vastasi hän etusormella otsaansa naputtaen. »Ja nyt olen sitten kaupunkiin tuloni kirjottanut sitä yötä päivää.»
Silmät innosta loistaen näytti hän Frosterukselle ensimäistä arkkia, josta tämä luki nimen: Aboa vetus et nova.
»Kuinka vanhan luulet Turkumme olevan?» kysyi Juslenius, kasvoillaan sellainen ilme kuin hän yksinään olisi toistaiseksi sen suuren salaisuuden omistaja.